"Hallitusta! —"
"Niin", vakuutti kiihkeä ylämaalainen, "Hannoverin anastajasukua, jota isoisäsi olisi palvellut yhtä vähän kuin ottanut palkkaansa tulikuumana kultana hornan haltijalta!"
"Mutta ukkovaarini ajoista asti on kaksi tämän hallitsijasuvun polvea ollut valtaistuimella", väitti Edward jäykästi.
"Totta kyllä", vastasi päällikkö. "Olemme toimettomina antaneet heidän näin kauvan näytellä synnynnäistä luonnettaan — olemme eläneet kuuliaisuuteen alistuneina, vieläpä luikertautuneet ajan henkeen sikäli, että olemme heidän virkojaankin vastaanottaneet ja siten antaneet heille tilaisuuden syöstä meidät julkiseen häpeään, ottaessaan ne meiltä takaisin — ja siitäkö syystä emme maksaisi vääryyksiä, joita isämme vain uumoilivat, vaan me vasta tuntemaan jouduimme? Tahi onko onnettoman Stuart-suvun perimysoikeus siitä huvennut, että nimeä nyt kantaa perillinen, joka on viaton isänsä hallitusta vastaan nousseihin syyttelyihin? Muistatko lempirunoilijasi säkeitä:
"Kruunustaan jospa Richard luopuikin,
omansa vain voi kuningaskaan antaa —
perinnöks valta jäi, jos poika häll' ois ollut.
"Näethän, hyvä Waverley, osaavani otteita runoudesta yhtä näppärästi kuin Flora ja sinä. Mutta haihdutahan jo pilvet miehuulliselta otsaltasi ja luota minuun, niin näytän sinulle tien nopeaan ja kunniakkaaseen kostoon. Käykäämme Floran puheille; kenties hänellä on enemmän kerrottavana poissa ollessamme sattuneista tapahtumista. Ilomielin kuulee hän vapautuneesi orjuudestasi. Mutta ensiksi liitä kirjeeseesi jälkilisä, jossa mainitset milloin sait tuon kalvinistisen everstin ensi käskyn; ja lausut pahottelusi siitä, että hänen toimenpiteittensä hätäisyys esti sinun ehkäisemästä niitä eronhakusi lähettämällä. Punastukoon sitte kohtuuttomuuttaan!"
Kun kirje oli sinetitty toimitti Mac-Ivor sen muutamien omiensa mukana erityisellä lähetillä alamaan lähimpään postitoimistoon.
XVII.
Tunnustus.
Tarkotukseton ei ollut päällikön sisarestaan lausuma viittaus. Hän oli tyytyväisin mielin nähnyt Waverleyn yhä lujemmin kiintyvän Floraan, eikä tiennyt heidän liitolleen muuta estettä kuin Richard Waverleyn ministeriössä saavuttaman aseman ja Edwardin palvelemisen Yrjö II:n armeijassa. Nyt olivat nuo vastukset hävinneet, vieläpä sellaisella tavalla, mikä nähtävästi lähenteli Edwardia toiseen hallitsijasukuun päin. Kaikin puolin oli liitto mitä parhain. Hän jumaloi sisartaan, ja näki hänen onnensa olevan turvassa, jos tämä hanke toteutuisi; ja ylpeyttä hiveli ajatus siitä, miten hänen herransa oli pitävä häntä yhä suuremmassa arvossa, hänen jouduttuaan tuollaisen ikivanhan, vaikuttavan ja varakkaan englantilaisen suvun yhteyteen — suvun, jonka entinen, taattu uskollisuus tunnettiin ja jonka Stuarteille jäähtynyttä innostusta nyt kaikin mokomin oli yritettävä saada uudelleen hehkumaan. Eikä Fergus voinut havaita mikä nyt enää pidättelisi suunnitelmaa toteutumasta. Waverleyn tunteet olivat ilmeisiä; ja mahdoton oli olettaa Florankaan hangottelevan vastaan, kun heillä olivat niin yhteiset harrastukset ja Waverley ulkomuodoltaankin vastasi kaikkia vaatimuksia. Patriarkkaalisissa oloissa eläneenä ja ranskalaisia naittamistapoja nähneenä hän olisikin kaikkein vähimmin tullut ottaneeksi lukuun mitään sisarensa vastustelua — niin rakas kuin hän olikaan — vaikka olisi ollut kysymyksessä vähemmänkin sopiva liitto.