"En sitä osaa tarkalleen ta'ata — harvakseen on pyhäpäiviä Bally-Broughin seuduilla."
Mutta heidän saavuttuaan kaupunkiin ja lähestyessään silmäänsattuvinta ravintolaa pelmahti tuosta latomaisesta rakennuksesta loppumaton jono vanhoja eukkoja, tartani-mekot ja punaiset vaipat yllään, keskenään kiistellen siunatun nuoren miehen Jabesh Rentowelin ja Herran valitun mestari Goukhtrapplen ansioista. Tämän nähdessään riensi Callum vakuuttamaan väliaikaiselle herralleen, että totta tosiaan oli nyt joko "iso pyhäpäivä itse tahi pieni hallituksen sunnuntai."
He astuivat ratsailta "Seitsenhaaraisen Kultahaarukan" edustalla, jonka kylttiä tunnuskuvansa ohella kaunisti lyhyt hepreankielinen valiolause, vieraittensa valistamiseksi. Heitä oli vastassa itse isäntä, pitkä, laiha puritaanimainen olento, jonka sielussa näkyi riehuvan kova taistelu siitä, antaisiko ollenkaan suojaa mokomille, jotka olivat matkalla tällaisena päivänä. Varmaankin hän sentään tuli ottaneeksi lukuun sen, että oli tilaisuudessa sakottamaan matkamiehiä tästä synnistään — mikä jäisi rangaistuksetta, jos he pistäytyisivätkin Gregor Duncansonin majataloon, jolla oli nimenään "Ylämaalainen ja naarashaukka." Ja niinpä alentui mr. Ebenezer Cruickshanks päästämään heidät asuntoonsa.
Tälle pyhälle miehelle esitti Waverley pyyntönsä: isännän piti hankkia opas ja satulahevonen, joka kantaisi hänen matkareppunsa Edinburgiin.
"Ja mistähän te mahtanette tulla?" tiedusti Kultahaarukan omistaja.
"Olen sanonut minne olen menossa; en usko mitään muuta tietoa tarvittavan opasta tahi satulahevostakaan varten."
"Hm! niin!" rykäisi Kultahaarukan herra hieman ähmistyneenä. "Nyt on julkinen paastopyhä, sir, enkä minä tämänlaatuisena päivänä voi ruveta mihinkään maailmallisiin asioihin, kun ihmisten täytyy olla nöyryytettyjä ja suruttomien tulisi tehdä kääntymys ja totinen parannus, niinkuin mr. Goukhtrapple sanoi; ja eritoten kun maa suree presbyteerien poltettuja, särjettyjä, luhistettuja rukoushuoneita, niinkuin korkea-arvoisa Jabesh Rentowel niin paikalleen huomautti."
"Hyvä ystävä", virkkoi Waverley, "joll'et voi minulle antaa hevosta ja opasta, niin hakee ne palvelijani muualta."
"Niinkö! Palvelijanne? — ja miks'ei hän seuraa teitä edeskinpäin?"
Ei ollut Waverleyssä suurestikaan ratsuväen kapteenin henkeä, jolla nuo urhot suoriutuvat häpeämättömistä majatalojen tarjoilijoista ja luonnottomista laskuista. Mutta jossakin määrin oli hän kuitenkin saanut tätä hyödyllistä ominaisuutta sotapalveluksessa ollessaan, ja nyt alkoi törkeä ärsytys todenperään paisuttaa sisua. "Kuulkaahan, sir; saavuin tänne omaa mukavuuttani varten, enkä vastaamaan hävyttömiin kyselyihin. Sanokaa, voitteko tahi ettekö voi hankkia mitä tarvitsen: kumpaisessakin tapauksessa jatkan matkaani."