XX.
Kuulustelu.
Majuri Melville, Cairnvreckanin hovin isäntä, vanhanpuoleinen herrasmies, oli viettänyt nuoruutensa sotapalveluksessa. Hän vastaanotti mr. Mortonin hyvin ystävällisesti ja sankarimme kohteliaasti, vaikka asianhaarojen hankaluuden vuoksi väkinäisesti ja kylmäkiskoisesti.
Tarkastettiin sepän vammaa, ja kun se näytti vähäpätöiseltä ja kaikesta päättäen oli itsepuolustuksen tuottama, niin majuri arveli voivansa jättää asian sillensä, Waverleyn tallettaessa hänen haltuunsa pikku summan haavottuneen hyväksi.
"Soisinpa velvollisuuteni päättyvän tähän, sir", pitkitti majuri, "mutta välttämätöntä on lähemmin tiedustella matkanne tarkotusta ja aihetta tällaisena onnettomana häiriöaikana."
Esille astui mr. Ebenezer Cruickshanks ja ilmotti rauhantuomarille kaiken mitä tiesi tahi epäili Waverleyn harvapuheisuudesta ja Callumin kiertelyistä. Edwardin ratsastaman hevosen hän sanoi tuntevansa Vich Ian Vohrin omaksi, vaikk'ei ollut hirvinnyt mainita sitä seikkaa matkustajan seuralaiselle, jott'ei jumalaton Mac-Ivorin joukkio jonakin yönä pistäisi tuleen hänen taloaan ja tallejaan. Lopuksi hän liiotteli kirkolle ja valtiolle tekemiään palveluksia, joiden kautta Jumalan avulla (kuten hän vaatimattomasti lausuikse) oli saatu napatuksi tämä kamala rikollinen. Hän vihjaili toivoilevansa työstään palkintoa vastaisuudessa ja nyt heti korvausta ajan haaskauksesta ja maineensa tärveltymisestä, matkatessaan valtion asioilla paastopäivänä.
Tähän vastasi majuri Melville varsin nuivasti, että mr. Cruickshanksin ei totta tosiaan kannattanut ylvästellä ansioistaan tässä asiassa, vaan päin vastoin oli hänen turvautuminen nöyrään katumukseen, jos mieli välttää suuria rahasakkoja, koska oli vastoin äskeistä julistusta ollut antamatta lähimmälle virkamiehelle tietoa jokaisesta ravintolassaan käyvästä vieraasta. Kun mr. Cruickshanks niin paljon kerskui uskonnollisuuttaan ja uskollisuuttaan, niin majuri tahtoi tällä kertaa arvella, ett'ei hän todella ollut pahuudesta tätä kolttosta tehnyt, vaan oli nähtävästi antanut ahneuden nukuttaa intonsa, saadessaan tilaisuuden kiskoa vieraalta kaksinkertaiset maksut. Kuitenkaan ei majuri katsonut voivansa yksinään päättää noin tärkeän henkilön käytöksestä, vaan ilmotti jättävänsä sen ensi neljänneskäräjien tutkittavaksi. Sen enempää mainitsemista ei historiallamme ole Kultahaarukan isännästä, joka haikein mielin murjotellen palasi kotiinsa.
Sitte komensi majuri Melville kaikki kyläläiset palaamaan omiin puuhiinsa, määräten vain kaksi tilapäisinä poliisipalvelijoina toimivaa odottelemaan ulkopuolella. Huoneeseen jäivät siten lopulta ainoastaan mr. Morton, jota majuri pyysi viipymään, kirjuri ja Waverley itse. Syntyi kiusallinen ja hämmennyttävä äänettömyys. Vihdoin kysyi majuri Melville Waverleyn nimeä, silmäillen häntä hyvin sääliväisesti ja useasti vilkaisten kädessään olevaan muistiinpanolappuun.
"Edward Waverley."
"Sitä arvelinkin. Viimeksi rakuunakapteeni, Sir Everard Waverleyn veljenpoika?"
"Sama."