"Huomautanpa teille muuatta syytä, jonka perusteella voitte huomata vilpittömän ja avoimen tunnustuksen parhaaksi", lausui rauhantuomari. "Mr. Waverley, kokematon nuoruus on alttiina viekkaampien houkutuksille, ja ainakin yksi ystävänne — tarkotan Glennaquoichin Mac-Ivoria — on peräti pystyvä mies jälkimäisessä luokassa, kun taasen te nähtävästä suoruudestanne, tottumattomuudestanne ja ijästänne päättäen lienette luettava edelliseen. Näin ollen voidaan tehdä jälleen hyväksi harha-askel sellainen kuin teidän, jota kernaasti pidän harkitsemattomana, ja varsin mieluusti ottaisin ollakseni välittäjänä. Mutta kun epäilemättä tunnette millaisin joukoin kapinalliset ovat tässä maassa nousseet aseisiin, heidän varustelunsa ja hankkeensa, niin täytyy minun odottaa teidän tahtovan osottaa ansaitsemanne välitystäni, peittelemättä ilmaisemalla kaiken mitä olette saanut tietoonne. Siinä tapauksessa luulen uskaltavani luvata, että aivan lyhyt vapauden menetys on oleva ainoana haitallisena tuloksena osuudestanne näissä onnettomissa vehkeissä."
Waverley kuunteli kehotusta loppuun asti hyvin rauhallisena, vaan hypähti sitte jaloilleen, lausuen sellaisella tarmolla, jota ei vielä ollut osottanut: "Majuri Melville — koska se on nimenne — olen tähän asti vastannut kysymyksiinne suoraan, tahi jyrkästi kieltäytynyt kajoamasta sellaisiin tiedustuksiin, jotka koskevat yksistään minua. Mutta kun julkeatte olettaa minut niin kehnoksi, että kävisin ilmiantajaksi niitä vastaan, jotka ovat minua kohdelleet vieraanaan ja ystävänään, olkoonpa heidän käytöksensä valtion alamaisina kuinkakin moitittava — niin selitän teille, että pidän kysymyksiänne monin verroin kurjempana solvauksena itseäni vastaan kuin ilkeät epäluulonne olivatkaan. Ja kun kova kohtaloni ei suo minulle muuta puolustuskeinoa niitä vastaan kuin uhman, niin saatte pikemmin sydämen rinnastani kuin ainoankaan hiiskahduksen asioista, jotka joutuivat huomiooni ainoastaan epäluulottoman vieraanvaraisuuden täydessä luottamuksessa."
Mr. Morton ja majuri katsahtivat toisiinsa, ja edellinen, jota oli koko kuulustelun ajan ilkeä nuha hellittämättä vaivannut, turvausi nyt nuuskarasiaan ja nenäliinaan.
"Mr. Waverley", virkkoi majuri, "nykyinen asemani estää minut sekä loukkaamasta että loukkauksille alttiina olemasta, enkä tahdo pitentää keskustelua, joka lähentelee jompaakumpaa. Pahoilla mielin olen pakotettu kirjotuttamaan käskyn teidän pidättämiseksenne vartioittuna, mutta toistaiseksi pysyy tämä talo vankilananne. Tuskinpa saan teidät pöytätoveriksemme illalliselle? — (Edward pudisti päätään) — mutta lähetän joitakin virvokkeita huoneeseenne."
Sankarimme kumarsi ja vetäytyi oikeudenpalvelijain saattamana pieneen, mutta sievään kamariin, missä ruoan ja viinin tarjoomiset eväten viskautui vuoteelle ja vaipui sikeään uneen, nääntynyt kun oli tämän viheliäisen päivän tukalista tapauksista ja henkisestä rasituksesta. Unta ei hän tosin olisi itsekään uskaltanut toivoa, mutta kerrotaanhan Pohjois-Amerikan intiaanien kidutusroviolla pienimmästäkin tuskien keskeytymisestä nukahtavan, kunnes heidät jälleen liekeillä herätetään.
XXI.
Neuvottelu ja mitä siitä lähti.
Majuri Helville oli kahdestakin syystä pidättänyt mr. Mortonia luonaan Waverleytä kuulustellessaan. Hän ensinnäkin arveli voivansa saada tukea pastorin käytännölliseltä älyltä ja vakavalta hallitusmielisyydeltä. Myöskin oli mieluisaa ottaa ehdottomasti taatuksi tietty todistaja oikeudellisille toimenpiteille, joissa oli kysymyksessä kunnia ja henki nuorella englantilaisella ylimyksellä ja suuren sukuomaisuuden perillisellä. Hän tiesi jokaista askeltaan vielä tiukasti tutkittavan, ja tahtoi saada oman käytöksensä oikeutuksen ja rehellisyyden pysytetyksi yläpuolella kaikkia epäilyksiä.
Waverleyn poistuttua Cairnvreckanin loordi ja pastori vaieten istuutuivat illallispöytään. Sen aikaa kuin palvelijat olivat saapuvilla ei kumpainenkaan virkkanut sanaakaan siitä mikä nyt mieliä painoi eikä juuri osannut muutakaan haasteltavaa keksiä. Waverleyn nuoruus ja silminnähtävä avomielisyys olivat outona vastakohtana ympärillään tiheneville epäluulon varjoille, ja hänen käytöksessään ilmeni sellainen empimätön mutkattomuus, mikä tuntui olevan tuiki mahdotonta juonittelijassa ja suuresti vaikutti hänen edukseen.
Kumpikin mietiskeli tutkinnon erityiskohtia ja harkitsi niitä omien tunteittensa pohjalla. Molemmat olivat teräväjärkisiä miehiä ja yhtä pätevät yhdistelemään eri todistelukohtia sekä tekemään niistä välttämättömät johtopäätökset. Mutta tapojen ja kasvatuksen suunnaton erilaisuus useastikin aiheutti päinvastaisia johdelmia yhteisistä esilauseista.