Majuri oli perehtynyt leiri- ja kaupunki-oloihin; ammatti teki hänestä valppaan, kokemus kasvatti varovaisen, ja hän oli tavannut maailmassa paljon pahaa. Sen vuoksi, vaikka itse olikin rehellinen virkamies ja kelpo kansalainen, olivat hänen mielipiteensä aina jyrkät ja toisinaan kohtuuttoman ankarat. Mr. Morton sitä vastoin oli nuoruutensa käyttänyt tieteellisten harrastusten kehittämiseen yliopistossa, missä häntä toverit rakastivat ja opettajat kunnioittivat, ja sieltä siirtynyt nykyisen asemansa lepoon ja yksinkertaisuuteen, harvoin joutuen havaitsemaan pahaa ja siihen viivähtäessään vain kehotellen katumukseen ja parannukseen. Vieläpä pitäjäläiset rakkaudessaan ja kunnioituksessaan palkitsivat hänen hellän huolehtimisensa, jota osotti heidän ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestään, salailemalla häneltä sellaista, minkä tiesivät sielunpaimenelleen suurinta tuskaa tuottavan, nimittäin omat satunnaiset hairahduksensa velvollisuuden tieltä, jonka julistaminen oli hänen elämäntyönään. Olikin yleisenä sananpartena näistä kahdesta suureen suosioon päässeestä kansalaisesta, että loordi tiesi pitäjäässä pelkästään pahan ja pappi yksinomaan hyvän.
Kirjalliset harrastukset, mikäli niille säästyi aikaa papillisilta opinnoilta ja velvollisuuksilta, pysyivät yhä eleillä Cairnvreckanin pastorissa, ja aikaisempina päivinä olivat ne viehättäneet hänen mielensä pikku romanttisuuteen, jota mitkään myöhemmät todellisen elämän tapaukset eivät olleet tyyten hälventäneet. Hänen aikaisin menetettyään rakastettavan nuoren vaimon, jota ainoa lapsi piankin seurasi haudan poveen, oli luontaisen leppoinen ja mietiskelevä luonne siitäkin vielä monien vuosien kuluttua yhä säveämpi ja pehmeämpi. Niinpä nyt tässäkin tilaisuudessa olivat hänen tunteensa suuresti toisenlaiset kuin ankaraan kuriin tottuneen, vakavan virkamiehen ja epäluuloisen maailmantuntijan.
Palvelijainkin mentyä kesti molempain vaitioloa, kunnes majuri täytti lasinsa, siirsi pullon mr. Mortonin eteen ja alotti:
"Ikävä juttu tämä, mr. Morton. Pelkäänpä tuon pojan pahaisen saattavan narun kaulaansa."
"Jumala varjelkoon!" vastasi pappi.
"Aamen, se tapahtukoon", lausui väliaikainen tutkintotuomari; "mutta eipä luulemma teidänkään armelias ajatusoppinne pystyne epäämään tätä johtopäätöstä."
"Mutta tokihan, majuri", väitti pappi, "se vältettävissä lienee, kuulimmepa tänä iltana mitä tahansa?"
"Niinkö luulettekin!" vastasi Melville. "Mutta, hyvä pastori, olettekin niitä, jotka soisivat jokaiselle pahantekijälle saman vapautuksen maallisen tuomioistuimen edessä vastaamasta kuin papistollakin on."
"Soisinpa kylläkin: armo ja pitkämielisyys ovat sen opin perusteet, jonka julistaminen on kutsumuksenani."
"Totta kaikki, uskonnolliselta kannalta; mutta rikolliselle myönnetty armo voi yhteiskuntaa vastaan olla suuri vääryys. En tällä erityisesti tarkota tätä nuorta miestä, jonka sydämeni pohjasta toivon pystyvän puhdistautumaan, sillä minua miellyttää sekä hänen säveytensä että tulisuutensa. Mutta pelkään hänen syösseen kohtalonsa kitaan."