"Stirlingin linnaan", vastasi hänen ystävänsä, "ja sikäli olen teidän vuoksenne tyytyväinen, sillä linnan kuvernööri on hyvin säyseä kelpo mies. Mutta oikein varma en ole siitä kohtelusta, mikä matkalla tulee osaksenne; majuri Melville on tahtomattaan pakotettu jättämään vartioimisenne toisen henkilön haltuun."
"Olen siitä iloissani", vastasi Waverley. "Inhoan tuota kovasydämistä, kylmäverisesti punnitsevaa skotlantilaista virkamiestä. Toivoaksemme emme enää koskaan tapaa toisiamme: hänellä ei ollut sääliä viattomuuttani eikä onnettomuuttanikaan kohtaan, ja kivettynyt täsmällisyys, jolla noudatti kaikkia kohteliaisuuden muotoja samalla kun kidutti minua kysymyksillään, epäilyksillään ja johtopäätöksillään, tuntui inkvisitsioonin piinapenkiltä. Älkää puhdistelko hänen käytöstään, hyvä herra, sillä sitä en voi kärsivällisesti sietää; sanokaa pikemmin, kuka saa vaalittavaksensa niin tärkeän valtiovangin kuin minä olen."
"Muuan Gilfillan, erästä kiihkeän oikeaoppista kameroniaanien lahkoa, joka takavuosina useasti nousi aseisiin esivaltaa vastaan, vaikka heistä nyt monet ovat taas hallituksen puolella. Kernaasti puhuisin hänelle teidän puolestanne, mutta lahkonsa kaikki ennakkoluulot ovat häneen syvältä juurtuneet, joten hän muutenkin tuimaluontoisena miehenä vähät välittäisi erastianilaisen papin — kuten hän minua kohteliaasti nimittäisi — muistutteluista. Ja nyt jääkää hyvästi, nuori ystäväni; en tällä kertaa väsytä majurin suopeutta, voidakseni hänen luvallaan vielä käydä luonanne myöhemmällä."
Puoleltapäivin palasi mr. Morton, tuoden majuri Melvilleltä kutsun saapua hänen luokseen päivälliselle, välittämättä siitä ikävästä jutusta, joka pidätteli häntä Cairnvreckanissa ja josta hän ilmotti sydämensä pohjasta toivovansa mr. Waverleyn täydellisesti vapautuvan. Asia oli sellainen, että mr. Mortonin suotuisa selonteko ja vakuutus olivat horjuttaneet vanhan soturin mielipiteitä Edwardin luulluista kapinapuuhista rykmentissä; eikä tällaisena yleisenä rauhattomuuden aikana taasen pelkkä tyytymättömyyden tahi kapinoitsijain puolelle taipuvaisuuden epäilys ollut miehelle häpeäksi, vaikkakin aiheutti rikosasian. Sitäpaitsi oli joku luotettava henkilö ilmottanut majurille (tosin väärin, kuten jälkeenpäin osottautui) että edellisen illan ikävät viestit olivat tuulesta temmattuja. Tämän toisinnon mukaan olivat ylämaalaiset vetäytyneet takaisin alamaan rajalta, ajaakseen armeijaa takaa sen marssiessa Invernessiin päin. Majuri ei kyllä voinut saada tätä tietoa selitetyksi ylämaalaisarmeijan johtajien tunnetun kyvykkäisyyden ja uljuuden kannalta, mutta tuo käänne oli nykyhetkellä muille mieluisin. Hän muisti saman politiikan pidätelleen heitä pohjoisessa v. 1715, ja odotti nyt samanlaista loppua kapinalle kuin silloinkin kävi.
Moinen sanoma sai hänet niin hyvälle päälle, että auliisti suostui mr. Mortonin esitykseen, osottamaan hiukan vieraanvaraisuutta onnetonta vierastaan kohtaan, vieläpä omasta puolestaan lisäsi toivovansa koko jutun pikku escapadeksi, minkä lyhyt vapausrangaistus tyyten korvaisi. Ystävällisen välittäjän oli vain hiukan vaikea suostutella nuorta ystäväänsä vastaanottamaan kutsun. Hän ei uskaltanut puhua varsinaisesta vaikuttimestaan, jona oli hyvänsävyinen halu saada majuri Melville antamaan Waverleyn asiasta suotuisan selonteon kuvernööri Blakeneylle. Sankarimme toisinaan ilmautuvasta tulisuudesta hän päätteli tähän seikkaan kajoomisen varmasti tekevän tyhjäksi aikeensa. Sen vuoksi hän esitti, että tämä kutsu osotti majurin epäilevän niitä syytöskohtia, jotka eivät sopineet Waverleyn käytökseen soturina ja kunniallisena miehenä, ja että hänen kohteliaan tarjouksensa hylkäämisestä voitaisiin päätellä hänen muka tunteneen sen ansaitsemattomaksi. Sanalla sanoen, hän sai Edwardin siihen käsitykseen, että miehekkäintä ja soveliainta oli majuriin nähden asettua kohteliaalle kannalle, ja niin Waverley lopultakin päätti jättäytyä uuden ystävänsä opasteltavaksi, niin vastenmieliseltä kuin ensimältä tuntuikin jälleen kohdata virkamiehen nuivaa, järkähtämätöntä auliutta.
Kohtaus kävikin alussaan kankeasti ja muodollisesti. Mutta Mortonin ystävällisyys oli todella huojentanut ja tyynnyttänyt Edwardin mieltä, joten hän kutsumuksen kerran vastaanotettuaan tunsi olevansa velvollinen käyttäytymään huolettomasti, vaikk'ei voinutkaan mitään sydämellisyyttä teeskennellä. Majuri oli tavallaan bon vivant, ja hänen viininsä maistui mainiolta. Hän kertoili vanhoja sotajutelmiaan ja osotti suuressa määrin tuntevansa maailmaa ja ihmisiä. Mr. Mortonin tyyni leppoisuus aina vilkastutti pikku seurueita, joissa hän saattoi tuntea viihtyvänsä. Waverley, jonka elämä oli unelmaa, taipui nopeasti uuteen ajatussuuntaansa ja oli vilkkain joukosta. Hänellä oli kaikkina aikoina merkillisen luontevat keskustelulahjat, milloin ei mikään painostanut herkkää mieltään. Nyt halusi hän noille kahdelle esiintyä suotuisassa valossa, miehenä, joka kovankin onnen kohdatessa kesti vastuksensa keveästi ja reippaasti. Kolmikko oli päässyt varsin rattoisaan puheen alkuun ja suopea isäntä käski jo kolmannen pullon burgundia pöytään, kun äkkiä kuului rummun pärrytystä ulkoa. Majuri oli vanhan soturin innossa unhottanut virkavelvollisuutensa, ja sadatteli sotilaallisella voimasanalla niitä asianhaaroja, jotka kutsuivat hänet takaisin toimiinsa. Hän astui ikkunan ääreen, ja vieraat noudattivat esimerkkiä.
Rummutus läheni, ei säntillisenä sotilaallisena marssina, vaan jonkinlaisena umpimähkäisenä hälynä, jollaisella tulipalorumpu säikyttää skotlantilaisen kauppalan uinuvat asujamet jalkeille. Tämän historian tarkotuksena on tehdä oikeutta kaikille ihmisille; minun täytyy senvuoksi rumpalin kunnian tähden mainita, että hän väitti osaavansa kaikki brittiläisen armeijan tunnetut marssisäveleet ja oli alottanut "Dumbartonin rummuilla." Mutta hänet vaiensi Gilfillan, joukon päällikkö, kun ei voinut sallia seuralaistensa marssivan tuon synnillisen sävellyksen mukaan, ja käski rumpalin pärryttää 119:ttä psalmia. Tämä taasen kävi yli voimien lampaannahkan nokkelalle muokkaajalle, joten hänen ei muu auttanut kuin turvautua aivan sisällöttömään taiteeseen.
Rummun räikeän melun kuullessaan avasi majuri Melville joutuisasti lasioven ja astahti eräänlaiselle pengermälle, joka erotti hänen talonsa maantiestä. Hänen kintereillään tulivat Waverley ja pappi, vaikka majuri varmaankin olisi tässä mieluummin ollut heidän seuraansa vailla. Juhlallisesta kulkueesta nähtiin nyt ensinnäkin rumpali ja heti hänen takanaan suuri neliosainen lippu, jossa loistivat sanat: Uskonliitto, Kirkko, Kuningas, Kuningaskunnat. Lipunkantajaa seurasi päällikkö, noin kuudenkymmenen vanha laihanläntä, tummapintainen, jämeän näköinen mies. Kultahaarukan arvoisassa isännässä pintapuoliseksi ulkokultaisuudeksi verhoutunutta henkistä ylvästelyä lisäsi ja vielä synkensi tämän miehen kasvoissa silmittömän uskonkiihkoilijan sävy. Oli mahdoton katsella miestä joutumatta mielikuvituksessaan asettamaan häntä johonkin omituiseen merkkikohtaan, missä uskonnollinen into oli vallitsevana periaatteena. Marttyyri polttoroviolla, soturi taistelun tuoksinassa, yksinäinen maanpakolainen, jota kaikissa maallisissa kärsimyksissä lohdutti uskonsa lujuus ja luuloteltu puhtaus; kenties uskonvainoja johtava inkvisiittori, yhtä kamalan jäntevä kuin vastuksissa häilymätön — tuollaisia luonteita muistutti tämä henkilö elävästi. Näiden harvinaisen tarmon piirteiden ohella oli hänen ryhtinsä ja haastelunsa väkinäisessä täsmällisyydessä ja juhlallisuudessa jotakin naurettavaltakin tuntuvaa, niin että katsoja mielentilansa ja olosuhteiden mukaan saattoi häntä pelätä, ihailla tahi nauraa. Puku oli mr. Gilfillanilla länsirannikkolaisen talonpojan, tosin paremmista aineksista kuin alemman kansan, vaan ei missään suhteessa ajan kuosia eikä skotlantilaisen vallassäädyn vaatetusta miltään aikakaudelta jäljittelevä. Aseina olivat lyömämiekka ja pistoolit, jotka kuluneesta näöstään päättäen olisivat voineet olla mukana jo Pentlandin tahi Bothwell Briggin otteluissa.
Hän nousi muutaman askeleen majuri Melvilleä kohtaamaan ja kosketti juhlallisesti, vaikka lievästi, sinisen hattunsa suhdattoman leveää röydästä, vastaukseksi majurille, joka kohteliaasti nosti pientä kolmikolkkaista kultanauha-hattuaan. Tuota asentoa katsellessaan ei Waverley voinut olla kuvittelematta näkevänsä entis-ajan Keropäiden päällikön neuvottelemassa jonkin Marlboroughin kapteenin kanssa.
Kirjava oli se kolmisenkymmenen aseellisen miehen joukkue, joka seurasi Gilfillanin komennuskuntana. Heillä oli tavalliset alamaalaispukineet yllään, nekin eri värisiä, joten aseisiinsa katsoen näyttivät säännöttömältä roskaväkiparvelta — niin suuresti on silmä tottunut olettamaan yhtäläiset puvut sotilailla. Eturintamassa oli joitakuita näköjään johtajansa innon saaneita, ilmeisesti miehiä, jotka uskonnollisen kiivauden ylentämä luontainen urhoollisuutensa saattoi pelottaviksi vastustajiksi taistelussa. Toiset teiskaroitsivat niska kenossa, korskeina siitä että saivat aseita kantaa, ja asemansa uutuuden viehättäminä; muita oli marssiminen nähtävästi uuvuttanut, ja he laahustivat haluttomana takajoukkona tahi poikkeilivat sivuun hankkimaan sellaisia virkistyksiä kuin tienvierusmökeistä ja oluttuvista oli saatavissa. — Kuusi Ligonierin rakuunaa — ajatteli majuri itsekseen, omaan sotilaskokemukseensa johtuen — olisi ajanut koko lauman käpälämäkeen.