Niin sanoen hän puristi sankariamme kädestä. Mortonkin hyvästeli sydämellisesti, ja ratsunsa selkään noustuaan läksi Waverley matkaan Gilfillanin ja hänen joukkonsa mukana, muskettisoturi taluttamassa hevosta suitsista ja rivi miehiä molemmin puolin paolta varjelemassa. Pikku kauppalan läpi saattoivat heitä lasten huudot: "Hei, katsokaahan etelän herrasmiestä, joka hirtetään pitkän seppä John Mucklewrathin ampumisesta!"
XXIII.
Kohtaus matkalla.
Päivällistunti oli Skotlannissa kuusikymmentä vuotta takaperin kello kahden aikana. Kello oli siis neljän tienoissa herttaisena syysehtoopäivänä, mr. Gilfillanin alottaessa marssinsa, toivoellen vielä saapuvansa samana päivänä Stirlingiin — vaikka se oli kahdeksantoista (engl.) penikulman päässä — tietenkin jatkamalla iltaa yöhön asti. Hän marssi senvuoksi kaikella voimallaan miestensä etunenässä, tuon tuostakin silmäillen sankariamme kuin pakinoimaan mielien. Vihdoin hän ei enää kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan heikensi vauhtiaan kunnes oli vankinsa hevosen tasalla, ja tovin vaieten asteltuaan hänen vieressään tokaisi äkkiä: "Voitteko sanoa, kuka oli se mustatakki, joka oli Cairnvreckanin lairdin mukana?"
"Presbyteeriläinen pappi", vastasi Waverley.
"Presbyteeriläinen!" tuhahti Gilfillan halveksivasti; "hurja erastiaanilainen, tahi pikemmin hämääntynyt prelatisti — penseän suvaitsevaisuuden kannattaja; noita mykkiä koiria, jotka eivät osaa haukkua: saarnoissaan syytävät lakia ja lohdutusta yhtenä himphamppuna, ilman järkeä, mehua taikka elämää. Olette kukaties ylennyt sellaisessa katraassa?"
"En; kuulun Englannin kirkkoon", vastasi Waverley.
"Ja ne ovat juuri naapuruksia", väitti kiihkoilija; "eikä ihme, että sopivat niin hyvin keskenään. Kuka olisikaan uskonut, että Skotlannin kirkon mahtava rakennus, isäimme nostama v. 1642, joutuisi ajan suruttomuuden ja lihallisten pyyteiden rappeuttamaksi — ho hoi, ken olisi aavistanut, että pyhätön koristeleikkelykset niin väleen nakerreltaisiin pois!"
Näitä valituksia säesti pari aseveikkoa syvällä ähkäyksellä, mutta sankarimme katsoi tarpeettomaksi niihin vastata. Silloin mr. Gilfillan, päättäen pitää hänet ainakin kuulijanaan, joll'ei puhekumppaninaan, pitkitti haikeuksiaan.
"Ja onko siis nyt kummeksittavaa, jos papit alttaripalveluksista ja muista pyhistä toimituksista joutilaammiksi tultuaan joutuvat synnillisiin vehkeisiin, hankkimaan suojelijoita, ja sitoumuksia, ja vuosipalkkoja, ja muita turmeluksia — onko kummeksittavaa, minä sanon, että te, sir, ja muut samanlaiset hairahtuneet poloiset työskentelette vanhan kurjuuden Baabelin rakentamiseksi, niinkuin entiseen veriseen marttyyriaikaan? Takaanpa että jos tämän viheliäisen maailman ajalliset edut, nautinnot, puuhat ja tavarat eivät silmiänne sokaisisi, niin pystyisin Sanan avulla teille osottamaan, millaiseen likaiseen riepuun panette luottamuksenne; ja että kaikki pukineenne ja sonnustuksenne ovat vain jättöriekaleita portolta, joka istuu seitsemällä kukkulalla ja juo kadotuksen maljasta. Mutta arvataksenne olette umpikuuro siltä korvaltanne; niin, hänen loihtunsa ovat teidät saaneet pauloihinsa, ja te teette kauppaa hänen tavarastaan, ja olette juopunut hänen saastutuksensa pikarista!"