On mahdoton arvata kuinka kauvan tämä sotilaallinen jumaluusoppinut olisikaan pitkittänyt soimauksiaan, joissa ei säästellyt ketään muuta kuin "kukkuloilla asustavan kansan" (kuten sanoi) hajallisia jäännöksiä. Puheenaine oli laaja, hänen äänensä voimissaan ja muistinsa elpyneenä; sen vuoksi ei ole suurestikaan otaksuttavaa, että hän ennen Stirlingiin tuloa olisi saarnastaan herjennyt, joll'ei hänen huomiotaan olisi herättänyt eräältä sivutieltä matkaan lyöttäytynyt kaupustelija, joka hyvin säntillisesti huokaili ja ähki kaikissa sopivissa lomissa.
"Ja kuka olet sinä, ystävä?" kysäisi Gilfillan.
"Köyhä kaupustelija, menossa Stirlingiin ja teidän armonne seurueen suojan tarpeessa näinä tukalina aikoina. Oi! teidän armollanne on ihmeellinen kyky tutkistella ja selittää salattuja asioita — niin, maamme takaperoisuuden ja riutumisen salattuja ja hämäriä ja käsittämättömiä syitä! Niin on, niin on — teidän armonne käy asian ytimeen."
"Ystävä", virkkoi Gilfillan leppeämmin, "älä minua kunnioita. Minä en käy ulos teille, enkä markkinoille, enkä kansan kokouksiin nostattamaan paimenilla ja talonpojilla ja porvareilla lakkejaan itselleni kuin tekevät Cairnvreckanin majurille, ja kutsuttamaan itseäni lairdiksi, tahi armoksi. Ei, minun vähät varani, joita ei ole yli kahdenkymmenen tuhannen markan, ovat taivaan siunauksen kautta lisääntyneet, mutta sydämeeni ei ole kasvanut ylpeyttä niiden mukana; eikä minua ilahuta kuulla itseäni kapteeniksi mainittavan, vaikka minulle onkin se arvo vahvistettuna valtakirjalla, jonka on omakätisesti allekirjottanut jumalaapelkäävä ylimys, Glencairnin earli. Niin kauvan kuin elän, olen ja tahdon olla mainittuna Habakuk Gilfillaniksi, joka ainiaan puoltaa ikikuulun Skotlannin kirkon uskon peruspykäliä sellaisina kuin olivat ennen kuin se sekosi kirotun Ahanin juoniin — niin kauvan kuin minulla on kolikkokaan massissani tahi pisarakaan verta ruumiissani."
"Oi", huokasi kaupustelija, "olen nähnyt maatilanne Mauchlinissa — hedelmällinen tilus kerrassaan! Viehättävään seutuun olette majanne rakentanut — eikä ole moista karjarotua ainoallakaan Skotlannin lairdilla."
"Oikein sanot — oikein sanot, ystäväni", vahvisti Gilfillan kiihkeästi, sillä tällä alalla hän oli peräti hetas imartelulle; "oikein sanot; se on puhdasta Lancastershiren rotua eikä ole sille vertaa Kilmaursinkaan hoveissa;" ja hän ryhtyi sitte kuvailemaan niiden oivallisia ominaisuuksia, joista lukijamme kait on yhtä välinpitämätön kuin sankarimmekin. Lopulta palasi päällikkö jumaluusopillisiin mietteisiinsä, jolloin kaupustelijan, nähtävästi vasta vähemmän perehtyneenä noihin salaperäisiin ongelmiin, oli tyytyminen vain huoahtelemaan ja sopivissa tilaisuuksissa ilmaisemaan hartaan hyväksymisensä.
"Olisipa ääretön siunaus poloisille soastuille paavillisille kansoille, joiden seassa olen asustanut, saada sellainen valo poluillensa! Olen pikku rihkamaani kauppaamassa vaeltanut Moskovassa asti; samoillut kautta Ranskan, Alamaiden ja Puolan sekä suurimman osan Saksan valtakuntaa; ja oi, teidän armonne sydäntä särkisi nähdä kirkoissa jupina, loilotus ja messuaminen, kuoroveisuun vikinä ja kirkon ulkopuolella pakanallinen tanssiminen ja arpapeli sabattina!"
Tämä sai Gilfillanin selittelemään lain kieltämiä julkisia huveja ja presbyteeriläisten uskonliittoa, protestantteja, whiggamoorien sissiretkeä, Westminsterin pappiskokousta, pitkää ja lyhyttä katkismusta, Torwoodin pannajulistusta ja arkkipiispa Sharpin murhaa. Viimeksimainitusta hän johtui todistelemaan aseellisen puolustuksen laillisuutta, minkä hän esitti paljoa järkevämmin kuin olisi osannut päättää muutamista toisista haastelunsa kohdista; omiin murheellisiin ajatuksiinsa hautautunut Waverleykin alkoi tarkata sitä. Mr. Gilfillan otti sitte harkittavaksi, onko yksityisellä miehellä oikeus nousta sorretun kansan kostajaksi, ja lausui parhaillaan hyvin totisena mielipiteitään James Mitchellistä, joka ampui Saint Andrewsin arkkipiispaa joitakuita vuosia aikaisemmin kuin tämä hengen mies murhattiin Magus Muirilla, mutta silloin sattui tapaus, joka keskeytti koko puheen.
Laskevan auringon säteet viipyilivät vielä ihan taivaanrannan tasalla, kun joukkue oli nousemassa ylös jokseenkin jyrkkää kalliopolkua, joka vei pengermaan laelle. Maa oli avointa nummea, vaan ei millään muotoa tasaista: monin paikoin oli näsiäisten ja varpukasvien kattamia notkoja, toisaalla taasen pikku näreikköjä. Tuonlaista pientä metsää kasvoi pengermaan harjannekin, jolle matkaajat olivat nousemassa. Joukon etumaiset olivat voimakkaimpina ja toimeliaimpina jo nousseet laelle ja hetkeksi kadonneet näkyvistä. Gilfillan, kamasaksa ja Waverleyn lähimpänä vartiona oleva pikku joukko olivat ylärinteellä, ja melkoisen matkan päässä taampana laahustivat viimeiset.
Sillä kannalla olivat asiat, kun kaupustelija sanoi pienen koiransa juosseen kadoksiin ja alkoi pysähdellä, viheltääkseen elukkaa takaisin. Moneen kertaan uudistunut viheltely loukkasi hänen toverinsa ankaraa hartautta, sitäkin enemmän kun tuntui osottavan tarkkaavaisuuden puutetta sitä jumaluusopillista puhetulvaa kohtaan, jota olisi tullut käyttää sielun virkistämiseksi. Senvuoksi hän tylysti huomautti, ett'ei voinut tuhlata aikaansa joutavan rakin odotteluun.