Puolisen tuntia harppailtuaan karua varvikkoa tapasivat he ikivanhan jättiläistammen kannon ja sen lähellä olevassa luolassa useita ylämaalaisia, pari ratsua mukanaan. Ja hetipä jälkeenpäin ilmaantui hengästyneenä itse Duncan Duroch — mikä oli hänen nimensä siitä päättäen, että sitä vast'ikään oli miesjoukon vilkkaassa keskustelussa moneen kertaan mainittu — näköjään henkensä edestä juosseena, mutta naureskellen ja suuresti riemuissaan oveluutensa menestyksestä. Matkan vaarat tuntuivat nyt olevan ohitse. Waverley astui sitte ratsun selkään, mikä vaihdos oli varsin tervetullut äskeisen sairautensa tuottamassa uupumuksessa. Matkareppu nostettiin toisen hevosen selkään ja Duncan hyppäsi kolmannen satulaan; niin lähdettiin liikkeelle, takajoukon seuratessa jalkasin. Päivän koittaessa tultiin vuolaan virran reunalle. Ympärillä eteen avautuva maisema oli hedelmällistä ja romanttista, vaihdellen jyrkkinä metsän kattamina kallioseinäminä ja aaltoavina viljavainioina, joilta tämän vuoden runsas sato jo oli paikotellen korjattu.
Virran vastakkaisella rannalla ja melkein sen polvittelujen saartamana kohosi mahtavan suuri linna, jonka puoleksi sortuneet tornit jo välkkyivät auringon ensi säteissä. Erään tornin huippukorokkeella seisoi vartija, jonka lakki ja tuulessa liehuva levätti osottivat ylämaalaiseksi, niinkuin iso valkea lippukin toisen tornin harjalla julisti linnan olevan Stuartien kapinallisten puoluelaisten käsissä.
Nopeasti sivuuttaen pienen kauppalarähjän, missä heidän tulonsa ei herättänyt kummastelua eikä uteliaisuutta niissä muutamissa talonpojissa, joita elonleikkuupuuha alkoi ajaa levoltaan, marssi joukkue ikivanhan ja kapean, monikaarisen kivisillan yli, kääntyen sitte vasemmalle pitkin jättiläismoisten vaahterain muodostamaa kujaa. Ja nyt oli Waverleyn edessä jo kaukaa ihailemansa jylhä, mutta voimakkaasti mieleen vaikuttava rakennus, jonka raskas rautaristikkoinen veräjä jo oli heitä varten longallaan; paksu tamminen, rautanauloilla lujitettu portti aukeni vielä sen takana, ennen kuin pääsivät ratsastamaan sisempään pihaan. Ylämaalaiseen vaatetukseen pukeutunut herrasmies, valkea kokardi lakissa, auttoi Waverleytä alas satulasta ja hyvin kohteliaasti toivotti hänet tervetulleeksi linnaan.
Kuvernööri — joksi meidän varmaankin on häntä nimittäminen — vei vieraansa puoleksi rappeutuneeseen vierashuoneeseen, missä kuitenkin oli pieni kenttävuode, ja vakuutettuaan hänen saavan mitä virkistyksiä halusi, hän oli poistua huoneesta.
"Ettekö kaiken ystävällisyytenne lisäksi", virkahti Waverley tavalliset kiitokset lausuttuaan, "suosiollisesti ilmottaisi minulle missä olen, ja olenko vankina vai enkö?"
"Minulla ei ole vapautta selitellä tätä niin tarkoin kuin haluaisin. Mutta lyhyesti sanoen olette Dounen linnassa, Menteithin piirissä, ja kaikilta vaaroilta turvassa."
"Ja miten se on taattu?"
"Siitä vastaa kunniallaan Donald Stewart, linnaväen päällikkö ja everstiluutnantti H.K.K:nsa prinssi Charles Edwardin palveluksessa." Näin sanoen hän katosi joutuin huoneesta, kuin enempää haastelua välttääkseen.
Yöllisten ponnistusten näännyttämänä viskausi sankarimme vuoteelle ja oli muutaman minuutin kuluttua siki-unessa. Herätessään huomasi hän päivän jo pitkälle kuluneeksi ja alkoi tuntea olleensa monta tuntia syömättä. Siitä pulasta hänet piankin päästi vankka aamiainen; mutta eversti Stewart ei enään ilmaantunut vieraansa näkyviin, kuin olisi halunnut olla rauhassa hänen kyselyiltään. Hänen tervehdyksensä esitti kuitenkin palvelija, samoin kuin tarjouksensa hankkia Waverleylle kaikkea mitä hän katsoi tarvitsevansa matkalla, jota jo samana iltana aiottiin jatkaa.
Edwardin katse osui äkkiä matkareppuunsa, joka hänen nukkuessaan oli nostettu huoneeseen. Alicen salamyhkäinen esiintyminen salomajassa juolahti oitis mieleen, ja hän aikoi juuri ottaa käsiinsä paperitukun, joka oli sinne kätketty, mutta samassapa palvelija nosti repun hartioilleen.