Sankarimme oli siten saanut vanhojen geeliläisten sotapuvun ylleen, ja kun se oli ihan omiaan luomaan voimakkaan ryhdin vartalolle, joka pituudestaan ja soleudestaan huolimatta oli pikemmin hintelä kuin tukeva, niin toivon lukijattarieni suovan hänelle anteeksi, jos katselikin itseään kuvastimessa useammin kuin kerran eikä voinut omastakaan puolestaan olla myöntämättä, että kuva oli hyvin kauniin nuoren miehen. Eihän sitä mitenkään käynyt kieltäminen. Vaaleanruskea tukka — hän kun vastoin ajan tapaa ei pitänyt tekotukkaa — soveltui oivallisesti lakille, jonka alta se valahti otsalle; lujalta ja notkealta näyttävä vartalo sai väljäpoimuiselta tartanilta arvokkaan leiman; siniset silmät tuntuivat olevan niitä, jotka
lemmessä sulaa, ja sodassa säihkyy:
ja luontainen seurustelun puutteen tuottama häveliäisyys sulostutti kasvonpiirteitä.
"Komea poika — aito uljas poika", kuiskasi Evan Dhu (nyttemmin vänrikki Maccombich) Ferguksen ripeälle emännälle.
"Kyllä hän hyvin mukiin menee", vastasi leski Flockhart, "vaan ei toki likimainkaan ole niin siropiirteinen kuin teidän everstinne, vänrikki."
"En heitä verrata aikonut", selitteli Evan, "enkä puhunut hänen kauneista kasvoistansa; sitä vain tarkotin, että mr. Waverley näyttää hyvärakenteiselta ja nasevalta, niin että hän kahakassa varmaankin on miestä puolestaan eikä häikäile hutkia missä tarvitaan. Miekkaa ja kilpeä hän todella osaakin käyttää — olenhan Glennaquoichissa monena sunnuntai-ehtoopuolena ollut aseleikkisillä hänen kanssaan, ja Vich Ian Vohr samaten."
"Jumala teitä armahtakoon, vänrikki Maccombich", huudahti säikähtänyt presbyteeriläinen, "eihän eversti toki konsanaan voine noin jumalaton olla!"
"No no, mrs. Flockhart, nuori verihän meillä kiehahtelee", vastasi vänrikki; "ja nuoret pyhimykset ovatkin vanhoina paholaisia."
"Mutta tappeletteko huomenna Sir John Copen kanssa, vänrikki Maccombich?" alkoi leski jälleen kysellä.
"Se on tiettyä, jos laskee meitä lähelleen, mrs. Flockhart", vakuutti geeliläinen.