"Jospa ei ole iso itse, niin onpahan ison veli", vastasi Maccombich.
"Ahaa! Hän se siis on se kaunis eteläpuolen Duinhewassel, joka menee naimisiin lady Floran kanssa?"
"Saattaapa kyllä, ja kuka sen tietääkään. Eihän se ole sinun asiasi enempää kuin minunkaan, Gregor."
Fergus astui syleilemään vapaaehtoista, lämpimästi ja sydämellisesti toivottaen hänet tervetulleeksi heimonsa riveihin; mutta piti tarpeellisena samalla selittää syyn miksi hänen pataljoonansa oli näin kutistunut, kolmeksi sadaksi, huomauttamalla että paljon miehiä oli lähetetty tiedusteluosastoiksi.
Asian laita oli kuitenkin sellainen, että Donald Bean Leanin luopuminen oli häneltä riistänyt vähintäinkin kolmisenkymmentä tanakkaa soturia, jotka oli varmasti olettanut saavansa palvelukseensa, ja että useat hänen satunnaisista puoluelaisistaan olivat päälliköittensä kutsumuksesta liittyneet niiden lippujen ympärille, joiden alaisia varsinaisesti olivat. Hänen omankin klan'insa suuren pohjoisen haaran kilpaileva päällikkö oli kerännyt väkensä, vaikk'ei vielä ollut käynyt kannattamaan kumpaakaan taistelevaa puoluetta, ja oli juonillaan saanut jossakin määrin supistetuksi Ferguksen johtamaa osastoa. Näitä pettymyksiä korvasi sentään se yleinen myönnytys, että Vich Ian Vohrin lippukunta oli näöltään, varustuksiltaan ja asetaidoltaan Charles Edwardin parhaittenkin valiojoukkojen veroinen.
Duddingstonen kylän sivuutettuaan seurasi armeija jonkin aikaa Edinburgin ja Haddingtonin välistä postitietä, kunnes Musselburgin kohdalla meni Eskin poikki. Silloin se kääntyi mereen päättyvältä lakealta tasangolta sisämaahan päin ja otti haltuunsa Carberry Hill nimisen ylängön harjanteen, joka Skotlannin historiassa jo ennestäänkin oli muistettava paikka, siinä kun kaunis Maria Stuart antautui kapinallisten alamaistensa vangiksi. Tämä tienoo valittiin sen johdosta, että hallituksen armeija oli chevalierin saaman tiedon mukaan Aberdeenista meritse tultuaan astunut maihin Dunbarissa ja edellisenä yönä leiriytynyt Haddingtonin länsipuolelle, aikoen laskeutua tasankoa myöten Edinburgiin päin, pitkin alempaa rantatietä. Pysyttelemällä ylängöllä, joka monessa kohti oli postitien sivussa, toivoivat ylämaalaiset saavansa tilaisuuden edulliseen hyökkäykseen. Armeija seisahtui siis Carberry Hillin harjalle sekä soturiensa levähdyttämiseksi että saadakseen sopivan keskusaseman, mistä joukot voitaisiin marssittaa vihollisen liikkeiden mukaan. Siinä odoteltaessa saapui prinssiltä lähetti kutsumaan Fergusta kiireimmiten hänen luokseen; hän tiesi kertoa, että etujoukko oli joutunut kahakkaan muutamien vihollisten ratsumiesten kanssa ja että Bradwardinen parooni oli leiriin lähettänyt muutamia vankeja.
Waverley läksi rivistä ja astui eteenpäin, uteliaana näkemään mitä oli tekeillä. Pian hän huomasi viisi tai kuusi ratsumiestä, jotka pölyisinä saapuivat täyttä neliä ilmoittamaan, että vihollisjoukot olivat liikkeellä pitkin rannikkoa länteen päin. Edemmäs päästyään hän äkkiä kuuli surkeaa ähkymistä eräästä hökkelistä. Hän lähestyi mökkiä ja kuuli oman kotiseutunsa tutulla murteella jonkun yrittävän lausua isämeitää tuskan keskeyttämällä äänellä. Kärsimykset aina herättivät aulista vastakaikua sankarimme povessa. Sisälle astuen hän ensi hämyssä ei voinut erottaa muuta kuin jonkinlaisen punaisen mytyn, sillä ne, jotka olivat riisuneet haavoittuneelta aseet ja osan vaatteita, olivat jättäneet hänelle edes rakuunakauhtanan, johon kääriytyneenä hän kiemurtelihe maassa.
"Jumalan tähden", rukoili haavotettu Waverleyn askeleet kuullessaan, "antakaahan pisarakaan vettä!"
"Sen saatte", vastasi Waverley, nosti miehen käsivarsillaan ylös ja kantoi hänet mökin ovelle, antaen hänen juoda taskuleilistään.
"Luulisin tuntevani tuon äänen", sanoi mies, mutta harhailevan katseensa sattuessa Waverleyn pukuun hän päätään pudistaen huokasi: "ei, eihän tämä ole meidän nuori squire!"