Tällä nimellä oli Edward yleiseen tunnettu Waverley-Honourin tiluksilla, ja se loi hänen sydämensä nyt tuhansia muistoja tulvilleen, niitä kun jo kotimaan tuttu kieli oli elvytellyt. "Houghton!" hän huudahti, tuijottaessaan jäykistyviin kasvonpiirteisiin, joille kuolema alkoi painaa leimaansa, "sinäkö siinä?"
"En uskonut enää kuulevani englantilaista ääntä", valitteli haavotettu; "minut heitettiin tänne joko elämään tai kuolemaan oman onneni varassa, kun huomasivat, ett'en tahtonut antaa mitään tietoa rykmentistäni. Mutta voi, squire, miten saatoittekaan viipyä poissa joukostamme niin kauan ja antaa tuon hornanhengen, Ruffinin, meitä viekotella? Olisimmehan totisesti seuranneet teitä vaikka tulen läpi."
"Ruffinin! Vakuutan sinulle, Houghton, että sinua on kurjasti petetty."
"Sitä olen useasti ajatellutkin", vastasi Houghton, "vaikka näyttivät meille sinettinnekin; ja niin ammuttiin sitte Tims, ja minut alennettiin sotamieheksi."
"Älä väsytä voimiasi puhumalla", neuvoi Edward; "minä hankin sinulle kiireen kautta lääkärin."
Hän näki Mac-Ivorin lähestyvän, tämän palatessa pääkortteerista pidetystä sotaneuvottelusta, ja kiirehti häntä vastaan. "Mainioita uutisia!" huusi päällikkö; "vajaan kahden tunnin kuluttua alkaa nujakka. Prinssi on asettunut etujoukkojen ensi riveihin, ja miekkansa vetäessään huudahti hän: 'veikot, olen heittänyt pois huotran!' Tule, Waverley, lähdemme oitis liikkeelle."
"Varro hetkinen; tämä vanki parka tekee loppuaan; mistä löydän lääkärin?"
"Vielä kysytkin! Eihän meillä ole sellaista miestä, paitsi pari kolme ranskalaista poikasta, jotka luullakseni eivät ole apteekkarioppilaita parempia."
"Mutta mieheltä juoksee veri kuiviin."
"Surkeata!" sanoi Fergus hetkellisen säälin valtaamana, vaan lisäsi heti jälkeenpäin: "mutta se on ennen iltaa tuhansienkin kohtalo — tule pois vain."