Elspat sillävälin näki kummeksuen, että vaikka Hamish Bean nyt oli vanttera ja asekuntoinen, hän ei osottanut mitään taipumusta astua taattonsa toimintanäyttämölle. Hänen sydämessään oli jotakin äidillistä, mikä esti häntä kehottelemasta selvin sanoin poikaansa lyöttäytymästä cateraniksi, sillä hänen mieltänsä pelottivat silloin ne vaarat, joihin sen ammatin täytyi johtaa harjottajansa. Ja kun hän olisi tahtonut puhua pojalleen tästä asiasta, tuntui hänen kiihtyneessä mielikuvituksessaan siltä kuin olisi puolison haamu noussut heidän välilleen verisessä tartanissaan[9] ja laskenut sormensa huulilleen, näköjään kieltäen sen puheenaineen.
Kuitenkin oudosteli hän poikansa näennäistä uljuudenpuutetta, huokaili nähdessään hänen päivä päivältä kuljeksivan pitkäliepeisessä Alamaan takissa, joka oli laissa säädetty geeliIäisten vaatekappaleeksi heidän oman runollisen vaatetuksensa asemesta, ja ajatteli, kuinka paljoa likeisemmin Hamish olisi muistuttanut hänen miestänsä, jos hän olisi ollut puettu vyöllä kiinnitettyyn ristiraitaiseen viittaan ja polvihousuihin, kiillotettujen aseittensa välkkyessä kupeellaan.
Paitsi näitä huolen aiheita oli Elspatilla muita, luonteensa vallitsevasta kiihkeydestä johtuvia. Hänen rakkauttansa MacTavish Mhoria kohtaan oli pidätellyt kunnioitus ja joskus pelkokin, sillä cateran ei ollut sitä lajia miestä, joka alistuu naishallintaan. Mutta poikansa suhteen hän oli ensin lapsuuden aikana ja sitte varhaisimpina nuoruusvuosina käyttänyt häilymätöntä käskyvaltaa, joka loi hänen äidilliseen rakkauteensa kateellisen luulevaisuuden sävyä.
Hän ei voinut sietää, että Hamish ikänsä karttuessa otti uudistuvia askeleita itsenäisyyteen päin, poistui hänen mökistään milloin ja miksi aikaa halusi, ja näytti ajattelevan — vaikka yhä pysyikin äitiänsä kohtaan mahdollisimman kunnioittavana ja ystävällisenä — että hän oli aivan vapaa toimimaan ja yksinään vastuussa toimistaan.
Tämä ei olisi paljoakaan merkinnyt, jos Elspat olisi kyennyt kätkemään tunteensa omaan poveensa. Mutta hänen tulisuutensa ja maltittomuutensa sai hänet useasti osottamaan pojalleen, että hän piti itseänsä laiminlyötynä ja huonosti kohdeltuna. Hamishin oltua vähänkin pitempään poissa kotoa, ennakolta ilmottamatta lähtöaikeestaan, oli äidin pahastus hänen palatessaan tavallisesti niin kohtuuton, että se itsestään luonnutti nuorta itsenäisyyteen mieltynyttä ja asemaansa maailmassa parantamaan halukasta miestä jättämään hänet. Jättämään juuri pelkästään voidakseen pitää huolta vanhemmastakin, joka itsekkäästi pojanhellyyttä vaatimalla pyrki kahlitsemaan hänet erämaahan, missä he molemmat kituivat toivottomassa ja avuttomassa köyhyydessä.
Eräänä kertana oli poika taas tehnyt itsensä syypääksi johonkin omavaltaiseen retkeilyyn, josta äiti tunsi kokeneensa loukkausta ja tylyyttä. Hän oli Hamishin palatessa ollut tavallista kiivaampi ja saanut tämän otsan ja poskipäät synkistymään pahastuksesta.
Kun äiti yhä purki silmitöntä äkäänsä, loppui kuulijalta viimein kärsivällisyys. Hän otti uuninnurkasta pyssynsä ja jupisi itsekseen vastauksen, jota kunnioitus äitiä kohtaan esti lausumasta ääneen, aikoen lähteä mökistä, johon oli vasta saapunutkin.
"Hamish", sanoi äiti, "taasko sinä jätät minut?"
Mutta Hamish vastaukseksi vain katseli ja hieroi luikkunsa lukkoa.
"Niin, hiero vain pyssysi lukkoa", virkkoi hänen kantajansa katkerasti. "Minua ilahuttaa, että sinulla on kylliksi miehuutta sen laukaisemiseen, vaikkakin vain metsäkaurista tähdäten."