Yksinäisellä naisella, jonka aatokset yhä pysyivät hänen varhaisemmissa vuosissaan, ei ollut ymmärtäväisyyttä, joka olisi punninnut, kuinka heikkoja keinoja ajat myönsivät Englannin ja Skotlannin yhdistyneen hallituksen ponnistusten vastustamiseen, joskaan se hallitus hajallisempana ja käskyvaltansa ollessa vähemmin vakiintunut ei ollut kyennyt ehkäisemään MacTavish Mhorin kaltaisten laittomien sissien hävityksiä. Hän kuvitteli, että hänen poikansa tarvitsi vain julistautua isänsä seuraajaksi seikkailuissa ja urheassa yritteliäisyydessä ja että joukko yhtä uljaita miehiä kuin oli ollut hänen isänsä lippua seuraamassa keräytyisi sitä kannattamaan, kun se uudestaan nostettaisiin liehumaan. Hänelle oli Hamish kotka, jonka oli vain liideltävä ylös ja otettava synnynnäinen sijansa yläilmoissa, hänen kykenemättänsä käsittämään, kuinka monet silmäparit lisää olisivat tarkanneet sen lentoa, kuinka monikertaisesti karttunut määrä luoteja olisi tähdätty siihen.
Elspat oli sanalla sanoen niitä ihmisiä, jotka ajattelevat yhteiskunnan nykyoloista samoin tuntein kuin ovat kokeneet menneitä aikoja. Hän oli ollut puutteenalainen, hyljitty, sorrettu siitä saakka kun hänen miehensä ei enää ollut peljätty ja voimallinen, ja hän arveli nousuaikansa palaavan pojan päätettyä esittää isänsä osaa.
Jos hän salli katseensa vilkaista pitemmälle tulevaisuuteen, niin hän vain päätteli varmastikin makaavansa kauvan kylmänä haudassaan, heimonsa itkuvirren kaiuttua asianmukaisesti hänen muistokseen, ennen kuin hänen vaaleatukkainen Hamishinsa saattoi hänen laskelmiensa mukaan kuolla käsi punaisen lyömämiekan kopsakahvassa. Isän tukka oli harmaa, ennen kuin hän satojen vaarojen jälkeen oli kaatunut ase kädessä. Ja parempi oli — ajatteli Elspat ylpeästi — että hän oli nähnyt miehensä kuolevan sillä tavoin, parempi kuin olisi ollut katsella hänen erkanemistaan elämästä savuisessa hökkelissä, laholla olkivuoteella, niinkuin raihnaantunut koira taikka taudin menehdyttämä mulli.
Mutta hänen nuoren, urhean Hamishinsa hetki oli vielä kaukana. Hänen täytyi menestyä — voittaa isänsä tavoin. Ja hänen vihdoin kaatuessaan — sillä Elspat ei odottanut hänelle mitään veretöntä kuolemaa — olisi äiti jo ammoin maannut turpeen alla, joutumatta näkemään hänen kuolinkamppailuaan tai murehtimaan hänen hautakummullaan.
Sellaisten hurjien aatosten pyöriessä hänen aivoissaan Elspatin mieli elpyi tavalliselle tasolleen tai oikeastaan näköjään ylemmällekin. Raamatun ytimekkäällä kielellä puhuen hän nousi, peseytyi ja vaihtoi vaatetuksensa, söi leipää ja tuli virvoitetuksi.
Hän ikävöitsi kiihkeästi poikansa paluuta, mutta kaipuuta ei nyt tuskastuttanut epäilyksen ja pelkäilyn karvaus. Hän sanoi itselleen, että oli tehtävä paljon ennen kuin Hamish kykeni näinä aikoina kohoamaan eteväksi ja peljätyksi johtajaksi. Kuitenkin hän melkein odotti näkevänsä nuoren miehen palaavan uskaliaan joukkueen etunenässä, raikuvin säkkipillein ja liehuvin lipuin, uhkeat tartanit vapaasti hulmuamassa niiden lakien uhalla, jotka olivat ankarilla rangaistuksilla kieltäneet käyttämästä kansallista vaatetusta tai muita ylämaalaisen ritaruuden tamineita. Kaikkea tätä varten tyytyi hänen kiihkeä mielikuvituksensa suomaan ainoastaan muutamien päivien ajan.
Tämän käsityksen juurruttua hänen mieleensä kohdistuivat hänen kaikki ajatuksensa siihen, että kumppaneitansa johtava Hamish oli otettava vastaan samalla tavalla kuin hänellä oli ollut tapana koristaa mökkinsä hänen isänsä paluuksi.
Runsaita ruokavaroja hän ei kyennyt hankkimaan, eikä hän sitä pitänyt tärkeänäkään. Menestystä saaneet cateranit tuovat mukanaan karjaa ja lammaslaumoja. Mutta mökin sisäpuoli järjestettiin heidän vastaanotokseen — whiskyä poltettiin eli tislattiin suurempi määrä kuin olisi voinut luulla yksinäisen naisen saavan valmistetuksikaan.
Mökki siistittiin sellaiseen kuntoon, että se jossain määrin soveltui riemupäivän tunnelmaan. Se lakaistiin ja koristeltiin monenlaisilla lehvillä niinkuin juutalaisnaisen maja tabernakeli-juhlaksi. Hänen pikku laumansa maitotuotanto valmistettiin niin monin tavoin kuin hänen taitonsa salli pojan ja niiden puoluelaisten kestitykseksi, joita hän odotti vieraikseen samalla kertaa.
Mutta pääkoristuksena, jota hän haki uutterimmin, oli tulipunainen hilla, jota kasvoi ainoastaan korkeilla tuntureilla ja niukasti sielläkin. Hänen miehensä — tai kenties joku tämän esi-isistä — oli sen valinnut sukunsa tunnukseksi, koska se tuntui harvinaisuudellaan ilmaisevan hänen heimonsa pienuutta ja kasvupaikoillaan osottavan heidän pyrkimystensä korkealentoisuutta. Näissä yksinkertaisissa tervehdysvalmistuksissa puuhatessaan oli Elspat rauhattoman onnekkuuden vallassa. Hänen ainoana huolenaan oli ehtiä valmiiksi ennen vieraitten tuloa, jotta he eivät tapaisi häntä varustautumattomana.