Niin sanoen MacPhadraick kiirehti takaisin ylös polkua — pääsi valtatielle, hyppäsi satulaan ja karautti matkaansa.
III.
Jännittynyt odotus.
Elspat MacTavish jäi tuijottelemaan rahoihin niinkuin olisivat leiman piirteet voineet johdattaa tietoon, miten ne oli saatu.
"Minä en pidä tuosta MacPhadraickista", haastoi hän itsekseen. "Hänen lajiansa tarkotti laulaja, lausuessaan: Älä heitä pelkää, kun heidän sanansa ovat äänekkäitä kuin talvinen tuuli, mutta pelkää heitä, kun ne kuuluvat korviisi laulurastaan sävelinä. Ja kuitenkin voidaan tämä arvotus selvittää vain yhdellä tavalla: poikani on tarttunut miekkaan, miehenä voittaakseen voimalla sen, mitä moukat tahtoisivat pidättää häneltä sanoilla, jotka säikyttävät lapsia."
Tämän aatoksen kerran johduttua hänen mieleensä näytti se sitäkin järjellisemmältä, kun hän hyvin tiesi, että MacPhadraick, joka itse oli varovainen mies, oli osaltaan edistänyt hänen miehensä puuhia, toisinaan ostamalla karjaa MacTavishilta. Luonnollisesti ei vuokratilalliselle voinut olla tuntematonta, miten se oli saatua, mutta hän pitikin huolta kaupan tapahtumisesta sellaisessa muodossa, että se tuotti suurta hyötyä eikä vähintäkään pulan mahdollisuutta.
Kuka siis olisi ollut niin suuresti kuin MacPhadraick omiaan vihjaamaan nuorelle cateranille, missä notkossa hän saattoi parhain menestyksen toivein alottaa vaarallisen ammattinsa — kuka olisi ollut niin sovelias hänen saaliinsa muuttamiseen rahaksi? Sen ajan ylämaalaisille äideille olivat tuskin tuttuja ne tunteet, joita toinen olisi saattanut kokea uskoessaan, että ainoa poika oli syöksynyt samalle uralle, jolla hänen isänsä oli suistunut surmaan. Hän ajatteli MacTavish Mhorin kuolemaa kuin sankarin, joka oli kaatunut oikeassa soturin ammatissa — eikä kostamatta kaatunut. Hän pelkäsi vähemmin poikansa hengen kuin hänen kunniansa puolesta. Poikansa tähden hän kammosi alistumista muukalaisten valtaan ja sitä sielun kuolonunta, jota tuottaa orjuus — ja tällaisena hän piti vierasta palvelusta.
Elspat-paralle pysyi sinetittynä kirjana ja ummistettuna lähteenä se siveellinen periaate, joka luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti johtuu ihmisten mieleen, kun nämä ovat saaneet kasvatuksensa lakien vakiintuneen hallinnan alaisina, jotka suojelevat heikkojen omaisuutta väkevien tunkeutumiselta.
Hänet oli opetettu ajattelemaan niin sanottuja saksilaisia roduksi, joita vastaan geeliläiset olivat ainiaan sotajalalla, ja hän piti jokaista heikäläistä asutusta laillisena hyökkäyksen ja riistämisen määränä, mikäli tämä oli ylämaalaisen retkeilyn ulottuvissa.
Hänen tunteitaan ei ollut tässä kohden lujittanut ja vahvistanut ainoastaan miehensä kuoleman kostamisen halu, vaan myöskin se yleinen katkeruus, jota oli täydellä syyllä herättänyt Skotlannin koko tunturiseudulla voittajien raakamainen ja verenhimoinen käytös Cullodenin taistelun[11] jälkeen. Piti hän kunniakkaasti rosvottavina muita ylämaalaisiakin heimoja, milloin kävi laatuun, — vanhojen vihollisuuksien ja leppymättömien sukukiistain johdosta.