"Kuusi vuorokautta saan viipyä luonasi, äiti", vastasi Hamish MacTavish, "ja jos tulet liikkeelle minun kanssani viidentenä päivänä, niin vien sinut turvallisesti uuteen asuntoosi. Mutta jos jäät tänne, niin lähden seitsemäntenä aamun koittaessa — se on viimeinen hetki, jolloin minun täytyy lähteä taivaltamaan, Dunbartonia kohti, sillä jollen kahdeksantena päivänä ole paikalla, joudun karkurin rangaistuksen alaiseksi ja tahraan kunniani soturina ja urhona."
"Isäsi jalka", sanoi Elspat, "oli vapaa kuin nummen tuuli. Olisi ollut yhtä turha kysyä häneltä lähtönsä määrää kuin tiedustaa tuolta pilvien ajelijalta, minkätähden se puhaltaa. Sanohan minulle, minkä rangaistuksen uhalla sinun täytyy — koska kerran olet käsketty ja halukas lähtemään — palata orjuuteesi?"
"Orjuudeksi älä sitä sano, äiti; se on kunniallisen soturin palvelusta — ainoa ura, joka on nyt avoinna MacTavish Mhorin pojalle."
"Sano kuitenkin, mikä on uhkana, jollet palajaisi?" tivasi Elspat.
"Sotilaallinen karkurin rangaistus", vastasi Hamish; mutta hänen äitinsä huomasi nuoren soturin vääntelehtivän sisäisten tunteiden vallassa ja päätti niitä seuloa sisintä myöten.
"Ja se on tottelemattoman koiran kuritus, eikö niin?" sanoi hän teennäisen tyynenä, mutta silmien välähdys puhui toista.
"Älä kysy minulta enempää, äiti", pyysi Hamish. "Se rangaistus ei ole mitään sille, joka ei sitä joudu koskaan ansaitsemaan."
"Minulle se on jotakin", väitti Elspat, "koska tiedän paremmin kuin sinä, että missä on valta koveta, siinä on usein tahtoa siihen ilman aihetta. Tahtoisin rukoilla puolestasi, Hamish, ja minun on tiedettävä, miltä vaurioilta minun pitäisi anoa suojelusta nuoruudellesi ja yksinkertaisuudellesi Häneltä, joka ei jätä ketään turvattomaksi."
"Äiti", haastoi Hamish, "vähätpä on väliä sillä, mitä rikollinen voi joutua kokemaan, jos mies on päättänyt pysyä velvollisuuden polulla. Ylämaalaisilla päälliköillämmekin oli tapana rangaista vasallejaan, ja kuulemani mukaan ankarasti. Muistaakseni juuri Lachlan Maclanilta, jota paljon mainitaan, lyötiin hänen päällikkönsä käskystä pää poikki, kun Lachlan ampui uroshirveä hänen edellään?"
"Niin kyllä", myönsi Elspat, "ja oikein olikin, koska hän häpäisi väen isää ihan koollaolevan heimon nähden. Mutta päälliköt olivat ylväitä vihassaan — he rankaisivat terävällä säilällä eivätkä patukalla. Heidän tuomionsa vuodattivat verta, mutta ne eivät tuottaneet häpeätä. Voitko sanoa samaa niistä laeista, joiden ikeeseen olet alistanut vapaasyntyisen kaulasi?"