Satu kahdesta äänettömästä kuvapatsaasta.
Kerran asui yksinäisessä kammiossa Alhambrassa pieni lystikäs veitikka, nimeltä Lope Sanchez, joka teki työtä puutarhoissa ja oli iloinen ja vilkas kuin heinäsirkka ja lauleli päiväkaudet. Hän oli linnan henki ja elämä; työnsä lopetettuaan istui hän jollain kivipenkillä kävelimössä, näppi kitarriaan ja lauloi pitkiä lauluja Cid'istä, Bernando de Carposta, Fernando del Pulgar'ista ja muista Hispanian sankareista, suureksi huviksi vanhoille sotamiehille, taikka näppieli iloisempaa nuottia, antaen tyttöin tanssia boleroa ja fandangoa.
Samoin kuin useimmilla pikku miehillä, oli Sanchollakin iso pitkä roikale vaimona, joka melkein taisi tupata hänet hameensa taskuun; mutta köyhäin tavallista osaa ei ollut hänelle suotu: kymmenen lapsen sijassa hänellä vaan oli yksi. Tämä oli pienoinen mustasilmäinen, kaksitoista vuotias tyttö, nimeltä Sanchica, yhtä lystillinen kuin hän, ja hänen sydämensä ilo. Tyttö leikitsi hänen vierellään, hänen puutarhassa työtä tehdessään, tanssasi hänen kitarrinsa soittoon, hänen varjossa istuessaan, ja juoksenteli, hurjasti kuin metsävuohen karitsa, pensaistossa, lehtokujilla ja Alhambran rappioisissa saleissa.
Nyt oli Juhannus-ilta, ja Alhambran juhla-iloinen juoruseura, miehiä, vaimoja ja lapsia, astui Generalifen yli kohoavaa Auringon vuorta ylös, tämän tasaisella kukkulalla Juhannus-yötä viettämään. Oli kirkas kuudan-yö, kaikki vuoret olivat harmaina ja hopeoitettuina, kaupunki oli kupukattoineen ja kirkontornineen alhaalla pimennossa, ja Vega oli kuin jonkun haltijattaren hallussa oleva maa, jonka tenhotut purot kiiluivat synkeiden, lehväkkäin puiden välitse. Vuoren korkeimmalle huipulle viritettiin, vanhan, Maurilaisilta otetun tavan mukaan, ilotulia. Tienoon asukkaat pitivät samanlaista yövahtia, ja Vegalla ja vuorten rinteillä leimusi siellä täällä himeitä valkeita.
Lope Sanchez, joka ei milloinkaan ollut iloisempi kuin tällaisella juhlalla, soitti kitarria; siellä tanssittiin, ja ilta kului hyvin iloisesti ja rattoisasti. Tanssattaissa leikitteli pieni Sanchica muutamain pikku tyttöin kanssa erään vanhan, kukkulalla olevan, Maurilaisen linnan raunioilla, ja löysi, pikkukiviä kaivannossa hakiessaan, pienoisen vuoripihkaan hyvästi leikellyn käden, jonka sormet olivat kiini puristetut ja peukalo lujasti painettu niiden päälle. Ylen iloisena onnestaan juoksi hän löytöään äitillensä näyttämään. Kättä ruvettiin hetikohta paljon miettimään ja moni katseli sitä taikauskoisesti penkoen. "Nakkaa se pois," sanoivat muutamat, "se on Maurilaisilta, saat olla vissi että siinä on onnettomuutta ja taikausta." — "Ei millään muotoa," sanoi toinen, "sen saattaa myödä juveeli-sepälle Zacatinissa." Tämän puheen keskellä tuli sinne vanha, mustaverinen sotamies, joka oli palvellut Afrikassa ja oli kuin Maurilainen näöltään. Hän tutki kättä tuntijan katsannoilla. "Minä olen nähnyt tämmöisiä kaluja Maurilaisilla Barbariassa," sanoi hän; "tämä on tehokas välikappale kierosilmäisyyttä ja kaikkea noituutta ja taikausta vastaan. Toivotan teille onnea, Lope, se ennustaa jotain hyvää lapsellenne."
Sanchezin vaimo, kuultuaan tämän, sitoi tuon pienen käden nauhaan ja ripusti sen kaulaan tyttärellensä.
Tästä taikakalusta johtui nyt mieleen kaikki nuot niin paljon suositut taikauskoiset sadut Maurilaisista. Tanssi herkesi, ja nyt istuttiin ryhmiin kentälle ja kerrottiin toisilleen vanhoja isänisältä ja äitinäitiltä kuultuja satuja. Muutamat näistä saduista koskivat juuri sitä vuorta, jonka kukkulalla he istuivat, ja joka on mainio pesäpaikka aaveilla ja tontuilla. Eräs vanha nainen kuvaili hyvin laveasti sitä palatsia vuoressa, jossa, tarun mukaan, Boabdil ja koko hänen Maurilainen hoviväkensä ovat tenhottuina. "Noiden raunioiden alla," sanoi hän, osoittaen muutamia rappioisia muuria ja vallia, eräällä etäisellä paikalla vuorta, "on iso pimeä luola, joka menee syvälle, hyvin syvälle maan sisään. Vaikka saisin kaikki Granadan rikkaudet, en siihen tirkistäisi. Kerran vahtasi eräs köyhä raukka Alhambrasta vuohia tällä vuorella ja kiipesi alas luolaan ottamaan pois yhtä vohlaa, joka oli sinne pudonnut. Hurjana ja silmät seljällään tuli hän sieltä ulos, ja kertoi asioita semmoisia, että kaikki luulivat hänen hulluksi tulleen. Hän houraili moniaita päiviä aaveenkaltaisista Maurilaisista, jotka olivat häntä ajelleet luolassa, ja vaivoin saatiin häntä enää ajamaan vuohiaan vuorelle. Hän teki sen viimein, mutta ah! mies raukkaa, ei ikänä tullut hän sieltä alas. Naapurit löysivät hänen vuohensa käymästä laitumella Maurilaisten raunioiden luona, hänen hattunsa ja kaapunsa olivat luolansuun luona, mutta häntä itseään ei sen kovemmin kuulunut."
Pieni Sanchica kuunteli tätä juttua kiinteällä tarkkuudella. Hän oli hyvin utelias ja tunsi hetikohta kiihkeän halun saada katsoa tuohon vaaralliseen syvyyteen. Hän pujahti pois leikkikumppaniensa luota, haki nuot kaukaiset rauniot, ja sittenkun hän vähän aikaa oli ryöminyt niiden keskellä, tuli hän vähäiselle ontelolle eli koverolle juuri sillä paikalla josta vuori jyrkästi alenee Darron laksoon päin. Tämän ontelon keskellä oli tuo sanottu aukko. Sanchica rohkeni mennä aina reunalle asti ja kurkisti alas. Kaikki oli mustaa kuin sysi, ja syvyys näytti pohjattomalta. Hänen verensä jähmettyi: hän meni sinne jälleen, tirkisti vielä sisään, aikoi juosta pois ja katsahti vieläkin syvyyteen — juuri tuo kauheus tässä asiassa oli hänelle mieluista. Lopuksi vieritti hän sinne ison kiven ja heitti sen reunalta alas. Kotvan aikaa putosi se ilman mitään jyskettä; sitten kävi se kallion neniä vasten, ja hän kuuli hirveän jytäkän; sitten hyppi se kalisten ja kolisten yhdeltä puolelta toiselle, ukkosenkaltaisella paukkeella, putosi viimein syvälle, syvälle veteen — ja kaikki oli taas hiljaa.
Mutta tämä hiljaisuus ei kestänyt kauan. Kuuluipa niinkuin joku olis herännyt tuossa kamalassa kuilussa. Juopa alkoi vähitellen jumista, kuin mettiäispatsas. Jumina kävi yhä kovemmaksi; sieltä kuului sekanaisia ääniä niinkuin kaukaisesta väkijoukosta ja hiljaista aseenkalsketta; sympalien kuminaa ja torven kajahuksia, juuri niinkuin sotajoukko vuoren sisässä olis tappeluun hankkiutunut.