Kauhistuksesta äänettömänä lähti Sanchica paikalta ja kiirehti sinne, minne oli vanhempansa ja leikkikumppaninsa jättänyt. Kaikki olivat menneet. Ilovalkeat olivat sammumaisillaan ja viimeiset savutuprut kiemuroitsivat kuunvalossa. Etäisemmät tulet, jotka olivat Vegalla ja vuorenkukkuloilla roihunneet, olivat niinikään loppuun palaneet, ja yltympärinsä näytti kaikki olevan syvimpään lepoon vaipuneena. Sanchica huusi vanhempiaan ja muutamia leikkikumppaniaan nimeltä, mutta ei saanut vastausta. Hän juoksi vuorenrinnettä alas ja Generalifen puutarhain läpi, kunnes tuli Alhambran lehtokujille, jossa hän istui penkille pensaikossa hengähtämään. Alhambran vartijatornin kello löi kahtatoista. Sikeä hiljaisuus vallitsi, niinkuin koko luonto olis uneen vaipunut; ainoastaan yhdestä pensaiden välitse juoksevasta purosta kuului lirinä. Öisen ilman suloinen vilppaus tuuditti häntä uneen, kun hänen silmänsä äkisti huikesivat etäisestä valosta ja hän hämmästyksekseen näki pitkän jonon Maurilaisia ratsumiehiä, jotka kiirehtivät vuorta alas ja noita lehtisiä käytäviä pitkin. Muutamat olivat varustetut keihäillä ja kilvillä, toiset miekoilla ja partuskoilla, kiiltävissä rautapaidoissa, jotka välkkyivät kuutamossa. Hevoset nostelivat uljaasti päitänsä ja pureskelivat suitsiaan, mutta niiden askelia ei kuulunut sen enemmän, kuin jos kaviot olisivat olleet huovalla peitetyt, ja ratsastajat olivat kaikki kuolonkalpeita. Näiden joukossa ratsasti ihana nainen kruunu päässä ja pitkät kullanhohtavat kiharat helmien kanssa yhteen palmikoitut. Hänen virkkunsa ratsuvaippa oli tulipunaisesta sametista, kullalla kirjailtu ja maata viilevä. Hän näytti olevan sangen surullisena ja katsoi aina alaspäin.
Sitten tuli kulkue hoviherroja komeissa vaatteissa ja monivärisissä käärelakeissa, ja näiden keskellä ratsasti kuningas Boabdil el Chico, kuninkaallisessa hohtokivillä peitetyssä kaapussa ja timanteista välkkyvä kruunu päässä. Pieni Sanchica tunsi hänet hänen vaaleasta parrastaan ja yhdennäköisyydestä hänen muotokuvansa kanssa, jonka hän usein oli nähnyt Generalifen museossa. Kummissaan ja hämmästyksissään katseli hän tätä kuninkaallista loistoisata kulkuetta, joka välkkyen liikkui puiden välitse eteenpäin; mutta vaikka hän tiesi nuot kalpeat ja äänettömät yksinvaltiaat ja hoviherrat ja sotijat aaveileviksi hahmuiksi ja kaikkityyni noituudeksi ja taikaukseksi, hän kumminkin katseli heitä pelkäämättömällä sydämellä; niin rohkeaksi oli hän tullut tuosta salaperäisestä taikakalusta, joka hänen kaulassaan rippui.
Kun ratsastava kulkue oli mennyt hänen ohitsensa, nousi hän istumasta ja lähti mukaan. Se meni sisään Oikeuden isosta portista, joka seisoi seljällään; vanhat vahdissa olevat invaliidit makasivat kivipenkeillä sikeässä, silminnähtävästi noituudella vaikutetussa unessa, ja koko tämä hahmukulkue mennä jonotti, hälisemättä, ja liehuvilla lipuilla ja uljaalla ryhdillä, heidän ohitsensa. Sanchica olis mielellään mennyt muassa, mutta hämmästyksekseen näki hän tornissa aukon, joka meni syvälle maan sisään. Hän astui vähän likemmä ja rohkeni mennä edemmä, kun näki isoja askelenjälkiä kallioihin koverrettuja, ja holvikäytävän, joka siellä täällä oli valaistu hopealampuilla, joista valkeanvalo ja suloinen haju virtasi. Hän uskalsi vieläkin edemmä ja tuli viimein isoon saliin, joka oli syvälle vuoreen hakattu, loistavasti koristettu Maurilaiseen laatuun ja valaistu hopea- ja kristalli-lampuilla. Täällä istui turkkilaisella sohvalla vanha, pitkä- ja harmaapartainen mies Maurilaisessa puvussa, unissaan nuokkuva ja sauvaa pitävä, joka alinomaa näytti olevan hänen kädestään luikahtamallaan. Vähän matkan päässä tästä istui ihana nainen vanhassa Hispanialaisessa puvussa; pienoinen, kokonansa timanteista välkkyvä kruunu päässä, tukka helmien kanssa palmikoittu, hopeakannelta ihanasti soittaen. Pieni Sanchica muisti nyt jutun, jonka hän oli kuullut vanhuksilta Alhambrassa, eräästä Götiläisestä prinsessasta, jonka muuan Arabialainen noita oli sulkenut vuoreen, jossa prinsessa soitannon voimalla piti häntä taikaunessa kiini.
Nainen herkesi soittamasta, hämmästyen näkemästä ihmisen tässä noidutussa salissa. "Onko nyt pyhän Johanneksen aatto-ilta?" kysyi hän.
"Niin on," vastasi Sanchica.
"Tenhous on siis täksi yöksi lakkautettu. Tule tänne, lapseni, äläkä pelkää. Minä olen kristitty, niinkuin sinäkin, vaikka tenhous pitää minua täällä vangittuna. Kosketa tuolla taikakalulla, joka rippuu kaulassasi, minun kahleitani, niin pääsen täksi yöksi irralle."
Näin sanoen avasi hän leninkinsä ja näytti leveätä kultarengasta, joka ympäröitsi hänen vyötäisiään, ja kultavitjoja, joilla hän oli maassa kiini. Lapsi ei viipynytkään painamasta tuota pientä taikakalua kultarengasta vasten, ja samassa silmänräpäyksessä vitjat putosivat maahan. Kalinasta vanhus heräsi ja hieroi silmiänsä; mutta nainen pani sormensa liukumaan kantelen kielillä, josta vanhus taas nukkui ja alkoi nuokkua, ja sauva hänen kädessään horjua. "Nyt," sanoi nainen, "kosketa hänen sauvaansa taikakalullasi!" Sanchica teki niin, ja sauva luikahti vanhuksen kädestä, jonka perästä tämä vaipui sikeään uneen sohvalle. Nainen laski nyt kantelensa sohvalle ja nojasi sen tuon nukkuvan noidan päätä vasten; sitten kosketteli hän kieliä, kunnes äänet kävivät hänen korvaansa, ja sanoi: "Oi soitannon väkevä henki, pidä hänen aistinsa niin kauan vangittuina, kunnes päivä tulee! Nyt seuraa minua, lapseni," jatkoi hän, "ja sinä saat nähdä Alhambran, semmoisena kuin se oli mahtavina päivinään, sillä sinulla on taikakalu joka paljastaa kaiken tenhouksen." Äänettömänä meni Sanchica naisen muassa. He menivät luolan ovien kautta Oikeuden porttikäytävään ja sieltä Plaza de los Algibes'ille, eli linnan sisäpuolella olevalle kävelimölle. Tämä oli täynnä Maurilaisia sotijoita, jalka- ja ratsuväkeä, liehuvain lippuin vaiheille riveihin järjestettyä. Myös seisoi pääportilla kuninkaallisia vahteja ja pitkiä riviä mustia Afrikalaisia, paljain miekoin. Ei yksikään puhunut sanaakaan, ja Sanchica seurasi johtajatartaan pelkäämättä. Hänen hämmästyksensä eneni, kun hän astui kuninkaalliseen palatsiin, jossa hän oli kasvanut. Kirkas kuutamo valaisi kaikkia salia ja pihoja, niinkuin täysi päivä olis ollut, mutta esitti näytelmän kokonaan toisenlaisen kuin hän täällä oli tottunut näkemään. Huoneiden seinät eivät enää olleetkaan ajan tahraamat ja repimät. Hämähäkin verkkoin sijassa rippui komeita Damaskon silkkikankaita, ja kultaukset ja maalaukset olivat saaneet alkuperäisen loistonsa ja vereksyytensä jälleen. Tätä ennen tyhjissä ja paljaissa saleissa oli nyt loistoisia, helmillä ja kalliilla kivillä tilkoitettuja sohvia, ja kaikki suihkukaivot pihoissa ja puutarhoissa pitivät entistä leikkiänsä.
Kyökeissä taas häälättiin; kokit laittivat hahmuruokia ja paahtivat ja paistivat aaveen-näköisiä kanoja ja bekkasiineja. Palvelijoita juoksi edes takaisin, kantaen herkuilla täytettyjä hopeamaljoja ja järjestäen komeata atriata. Leijonain piha oli täynnä vahteja, hoviherroja ja Maurilaisia pappia (Alfaquis), niinkuin Maurilaisten muinaisina aikoina; ja Oikeuden Salin yläpäässä istui Boabdil valtaistuimellaan, hoviväkensä keskellä, ja piti tänä yönä hahmuvaltikkaansa. Vaikka tungos oli tämmöinen ja vaikka näin näyttiin edes takaisin hääläävän, ei sittenkään kuulunut ainoaakaan askelta; ei mikään muu keskeyttänyt sydän-yön hiljaisuutta, kuin suihkulähteiden lorina. Pieni Sanchica seurasi, hämmästyksestä äänettömänä, johtajatartaan palatsin kautta, kunnes tulivat portille, joka vei Comares'in ison tornin alla oleviin holvikäytäviin. Kummallakin puolen porttia seisoi alabasterinen immen kuva. Näiden päät olivat sivulle päin käännetyt ja heidän silmänsä tähystivät samaa paikkaa holvissa. Tenhottu nainen seisahtui ja viittasi pientä Sanchicaa tulemaan likemmä. "Tässä on," sanoi hän, "suuri salaisuus, ja minä tahdon, uskollisuutesi ja rohkeutesi palkinnoksi, ilmoittaa sen sinulle. Nämät äänettömät kuvapatsaat vahtaavat suurta aarretta, jonka eräs muinainen Maurilainen kuningas tänne kätki. Käske isäsi hakea se paikka, johon heidän silmänsä ovat tähdätyt, ja hän on löytävä jotain mikä tekee hänet rikkaimmaksi mieheksi Granadassa. Mutta ainoastaan sinä viattomilla käsilläsi, koska taikakalu on sinun hallussasi, voit ottaa aarteen. Käske isäsi käyttää sitä viisaasti ja määrätä jonkun osan siitä jokapäiväisten messuin lukemiseen sieluni pelastukseksi tästä jumalattomasta noituuksesta."
Puhuttuansa nämät sanat nainen sitten vei lapsen Lindaraxan puutarhaan, joka on likellä kuvapatsaiden holvia. Kuu kimelteli yksinäisen suihkulähteen aalloille, puutarhan keskellä, levittäen lauhkeata valoa orangsi- ja sitruuni-puille. Ihana nainen taittoi myrttipensaan lehvän ja kiersi sen lapsen pään ympärille. "Pidä tämä lehvä muistoksi siitä mitä olen sinulle ilmoittanut, ja todistukseksi siitä että olen totta puhunut. Hetkeni on tullut, minun täytyy palata siihen tenhottuun saliin; älä tule kanssani, ettei mikään onnettomuus sinulle tapahtuisi. Voi hyvästi, muista sanani, ja anna lukea messuja pelastuksekseni." Näin sanottuaan meni nainen pimeään käytävään, joka vei Comares'in tornin alle, ja katosi Sanchican silmistä.