Majoista Alhambran alapuolella, Darron laksossa, kuului nyt kukon vieno laulanta, ja himeä koite alkoi näkyä itäisten vuorten päällitse. Vieno tuuli alkoi leyhkää, ja pihoilta ja poluilta kuului ikäänkuin kuivain lehtien kahinaa, ja ovi oven perään meni naristen kiini.
Sanchica palasi samain huoneiden kautta, jotka hän vastikään oli nähnyt hahmuja täynnä, mutta Boabdil ja hänen aaveileva hoviväkensä oli kadonnut. Kuu paistoi tyhjiin, pikaisen loistonsa menettäneihin, ajan tahraamiin ja hävittämiin, ja hämähäkin verkkoin peittämiin saleihin ja kaltereihin. Yölipakoita räpisteli hämärissä kamareissa, ja kalalammikosta kuului sammakkoin kurina.
Sanchica riensi nyt, niin hopusti kuin taisi, eräille kaukaisille portaille, jotka veivät siihen viheliäiseen asuntoon, missä hänen vanhempansa asuivat. Ovi oli auki, niinkuin tavallisesti, sillä Lope Sanchez oli kovin köyhä lukkoa ja salpaa tarvitakseen. Sanchica hiipi hiljaa vuoteelle, laski myrttiseppeleen vierelleen ja nukkui pian.
Aamulla kertoi hän isälleen kaikki mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta Lope Sanchez katsoi kaikkityyni paljaaksi unennäöksi ja nauroi Sanchican kevyt-uskoisuudelle. Hän meni tavalliseen työhönsä puutarhassa, mutta ei ollut hän kauan siellä ollut, ennenkuin hänen tyttärensä tuli hengästyksissä juosten. "Isä, isä!" huusi tämä, "katsokaapa myrttiseppelettä, jonka Maurilainen nainen kiersi pääni ympärille."
Lope Sanchez katseli sitä hämmästellen, sillä myrtin varsi oli puhtainta kultaa ja jokainen lehti välkkyvä smaragdi. Koska hän ei ollut paljon puuttunut kalliisin kiviin, hän ei ymmärtänyt seppeleen todellista arvoa, mutta sen verran näki hän, että varmaan tiesi sen olevan jotain todellisempaa kuin ne asiat, joita unennäöt tavallisesti ovat, ja että lapsi, oli miten oli, ei ollut hukkaan unta nähnyt. Hänen ensimmäinen huolensa oli velvoittaa tytär ehdottomaan vaitioloon; sen suhteen oli hän kumminkin turvattu, sillä tyttö oli vähempipuheinen kuin hänen iältään ja sukupuoleltaan kävi toivominenkaan. Hän meni sitten holviin, jossa noiden kahden immen alabasteriset kuvapatsaat olivat. Hän näki että niiden päät olivat käännetyt poispäin portista, ja että molempain silmät olivat rakennuksen sisään päin. Lope Sanchez ei tainnut muuta kuin ihmetellä tätä salaisuuden viisasta kätkemisen keinoa. Hän veti viivan kuvapatsaiden silmistä siihen kohtaan, mihin heidän silmänsä olivat tähdätyt, teki salaisen merkin seinälle ja meni tiehensä.
Lope Sanchezin mieli oli kuitenkin kaiken päivän tuhansista huolista levottomana. Hän ei malttanut olla kuvapatsaita kaukanakin silmäinsä edessä pitämättä, ja hän viimein miltei sairastui pelvosta, että tämä kultainen salaisuus kenties ilmi tulisi. Joka askel, minkä hän tätä paikkaa läheni, pani hänet vapisemaan. Hän olis antanut vaikka mitä, jos vaan olis voinut kääntää kuvapatsaiden päät toisinpäin, ja unhotti kokonansa että ne jo useita satoja vuosia olivat pitäneet silmiään samaan suuntaan, kenenkään ihmisen siitä sen viisaammaksi tulematta.
"Lempo heidät periköön," sanoi hän itsekseen, "he ilmoittavat kaikkityyni; onko kuultu kenenkään ihmisen tuolla lailla salaisuutta säilyttäneen?" Kun hän sitten näki jonkun tulevan, puikahti hän tiehensä, ikäänkuin peljäten että hänen läsnäolonsa tällä paikalla nostais epäluuloja. Sitten lähti hän hyvin varuisasti palaamaan, seisoi ja tirkisteli kaukaa oliko kaikki entisellään, mutta nähdessään nuot kuvapatsaat hän taas kovin harmistui. "Oih, tuossa ne seisovat," sanoi hän, "ja tuijottavat tuijottamistaan, ja tuijottavat juuri siihen paikkaan mihin eivät saisi. Soisin heidät lemmon valtaan! He ovat samanlaiset kuin kaikki heidän sukupuoleensa kuuluvat; vaikka heillä ei ole kieltä millä juoruja kantelisivat, niin tottapa tekevät sitä silmillänsä."
Tämä tuskallinen päivä kului viimein, hänen suureksi ilokseen, lopullensa. Alhambran kaikuvissa saleissa ei kuulunut enää ihmisen askelia; viimeinen siinä käynyt vieras astui vihdoin kynnyksen yli pois, iso portti salvattiin ja lukittiin, ja yölipakot, sammakot ja huutavat pöllöt ottivat niin vähitellen yölliset oikeutensa autiossa hovilinnassa jälleen käytettäviksensä.
Lope Sanchez odotti kuitenkin hiljaiseen yöhön, ennenkuin hän pienen tyttärensä kanssa uskalsi noiden kahden immen saliin. Hän tapasi heidät yhtä salamielisinä ja äänettöminä kuin tavallisesti katsomassa tuohon onnea kätkevään säilytyspaikkaan. "Teidän luvallanne, armaat naiset," ajatteli Lope Sanchez, astuessaan heidän keskellensä, "minä tahdon irroittaa teidät palveluksesta, joka kahden tahi kolmen sadan vuoden kuluessa epäilemättä on kovasti rasittanut sydäntänne." Sitten rupesi hän seinään merkitsemästään paikasta työhönsä, ja avasi ennen pitkää salaisen komeron, jossa oli kaksi isoa posliini-ruukkua. Hän koetti siirtää niitä esiin, mutta ne pysyivät liikkumattomina, kunnes hänen tyttärensä viaton käsi kosketti niitä. Hänen avullaan sai hän ne komerosta, ja näki suureksi ilokseen niiden olevan täynnä Maurilaisia kultarahoja, juveeleja ja kalliita kiviä. Ennen päivänkoittoa oli hän jo siirtänyt ne mökkiinsä, ja jättänyt nuot kaksi vahdissa olevaa kuvapatsasta tyhjään seinään tuijottamaan.