Koska hän oli vilkasmielinen ja sangen kunnianhimoinen, käytti hän tilaisuuden hyväkseen, matkusti maassansa ja otettiin joka paikassa ihastushuudoilla vastaan. Vuonna 1228 teki hän, kansan suuri äänisen riemun ohessa, tulonsa Granadaan. Ilostunut kansa julisti hänet kuninkaaksi, hänestä tuli kohta Maurilaisten korkein päämies Hispaniassa, ja hän oli ensimmäinen kuningas loistoisaa Beni Nasar sukua. Hänen hallituksensa oli siunaus hänen alamaisilleen. Hän asetti maanherroiksi kaupunkeihin miehiä, jotka olivat oivallisia urhoollisuudessa ja viisaudessa ja joita kansa enimmin rakasti. Hän asetti valppaan poliisin ja antoi ankaroita lakia oikeuden käyttämiseksi. Köyhille ja onnettomille oli aina esteetön pääsy hänen luoksensa, ja itse piti hän huolta heidän auttamisestaan. Hän laitti vaivaishuoneita sokeille, vanhoille, sairaille ja työhön kykenemättömille, ja kävi niitä usein katsomassa — ei määräpäivinä, loistoisasti ja komeasti, niin että oli aikaa panna kaikki kohdat kuntoonsa ja salata väärinkäytöksiä, vaan äkisti ja odottamatta; omalla vaarinotolla ja tarkalla tutkinnolla hankki hän tietoja sairaiden hoidosta ja niiden käytöksestä, joiden velvollisuutena se oli. Hän perusti kouluja ja yliopistoja, joita hän niinikään kävi tarkastamassa, ja oli itse läsnä nuorisoa opetettaissa. Hän rakennutti teurastushuoneita ja yleisiä leipomatupia, että ihmiset saisivat terveellistä ravintoa helpoilla ja määrätyillä hinnoilla. Hän teetti runsaita vedenjohtoja kaupunkiin, rakennutti kylpylaitoksia ja kaivoja, kanavoita ja ojia, Vegaa kastellakseen ja viljavaksi tehdäksensä. Tällaisten välikappalten avulla vallitsi rikkaus tässä ihanassa kaupungissa; ostajia ja myöjiä tungeksi sen porteilla, puodit olivat varustetut kaikkein maiden ja ilman-alain ylellisyydellä ja tuotteilla.
Muhamed Abu Alahmarin näin viisaasti ja onnellisesti ihanaa maatansa hallitessa, häntä yhtäkkiä uhattiin sodankauhuilla. Jaakoppi Valloittaja oli ottanut koko Valencian, ja Ferdinandi Pyhä vei voitolliset aseensa Andalusiaan. Jälkimäinen piiritti Jaenin kaupunkia, vannoen ettei ennen luopuisi piirityksestä, kuin oli saanut kaupungin haltuunsa. Muhamed Abu Alahmar tunsi kuinka riittämättömät hänen varansa olivat käydäkseen sotaa Castilian mahtavan vallitsijan kanssa. Sentähden teki hän äkisti päätöksensä, meni salaa kristittyin leiriin ja astui äkkiluulematta kuningas Ferdinandin eteen. "Minussa näet," sanoi hän, "Granadan kuninkaan Muhamedin; minä luotan kunniaasi ja antaun sinun suojelukseesi. Ota kaikki mitä minulla on ja pidä minua kuin vasalliasi (läänimiestäsi)." Näin sanottuaan kävi hän polvilleen ja suuteli kuninkaan kättä, alamaisuutensa merkiksi.
Tämä suoran luottamuksen todiste hellytti kuningas Ferdinandin, ja hän päätti, ettei rupeaisi toista huonommaksi jalomielisyydessä. Hän nosti entisen vastustajansa ylös ja syleili häntä ystävänään; hänen tarjoamansa kalliit tavarat hän hylkäsi, mutta otti hänet vasallikseen ja lahjoitti hänelle herrauden hänen aluessaan, sillä ehdolla että maksaisi vuotuista veroa, että valtakunnan ylimyksenä tulis saapuville valtiopäiville, ja sodassa auttais häntä vissillä lukumäärällä ratsumiehiä.
Kohta sen jälkeen vaadittiin Muhamedia sotapalvelukseen, auttamaan kuningas Ferdinandia, tämän piirittäessä Sevillan-kaupunkia. Maurilainen kuningas lähti viidensadan valion ratsastajan kanssa Granadasta, sillä ei kukaan maailmassa osannut paremmin kuin hän ratsastaa ja keihästä hoitaa. Surullista ja nöyristyttävää palveluksen tekoa tämä kumminkin oli, kun heidän piti käyttää miekkaa omia uskolaisiaan vastaan.
Muhamed ansaitsi urhoollisuudellaan tässä mainiossa valloituksessa surullisen mainioisuuden, mutta todellisemman kunnian sen lempeyden kautta jota hän sai kuningas Ferdinandin sodankäynnissä harjoittamaan. Kun, vuonna 1218, mainio Sevillan kaupunki jätettiin Castilian kuninkaan valtaan, palasi Muhamed murheellisena ja karvailla mielin valtakuntaansa. Hän näki tuon turmantuottavan pilven, mikä uhkasi Maurilaisten valtaa, ja lausui tuon mietelmän, jonka hän niin usein hädän ja häiriön aikana lausui: "Kuinka ahdas ja viheliäinen elämämme olisi, ellei toivomme olis niin avara ja lavealle ulottuva."
"Que angosta y miserabile seria nuestra vida, sino fuera tan dilatada y espaciosa nuestra esperanza."
Murheellisen voittajan lähetessä rakastettua Granadaansa, väestö virtasi iloisella malttamattomuudella häntä vastaan, sillä he rakastivat häntä hyväntekijänään. He olivat, hänen urotekoinsa kunniaksi, pystyttäneet voittopatsaita, ja joka paikassa, missä hän retkesi, tervehdettiin häntä riemuhuudolla El Ghalib'iksi eli voittajaksi. Muhamed nyökytti päätänsä kuullessaan tämän nimityksen. "Wa la ghalib ila Allah!" (voittajaa ei ole muuta kuin Jumala!), huudahti hän. Tästä hetkestä alkain käytti hän näitä sanoja valilausenaan. Hän piirustutti ne vaakunaansa ja kaikki hänen jälkeisensä ottivat ne valilauseeksensa.
Nöyristymällä kristittyin ikeen alle oli Muhamed ostanut rauhan; mutta hän tiesi ettei se voinut olla luotettava ja pysyväinen, missä ainekset olivat noin riitaiset ja vihollisuuden syyt noin vanhat ja syvälle juurtuneet. Hän menetteli sentähden tuon vanhan perusjohteen mukaan: "ole aseissa rauhan aikana ja vaatteissa kesällä," ja käytti tullutta rauhaa vahvistaakseen maatansa, täyttääkseen asehuoneensa jälleen ja edistääksensä niitä hyödyllisiä taitoja, jotka tuottavat valtiolle varallisuutta ja todellista voimaa. Hän määräsi palkintoja paraille käsityöläisille ja myönsi heille etuoikeuksia; hän paransi hevosrotua ja edistytti muidenkin hyödyllisten eläinten kasvattamista; hän suosi maanviljelystä, ymmärsi suojelevalla kehoituksella suuresti lisätä maan luonnollista tuottavaisuutta, ja teki kuningaskuntansa ihanat laksot kukoistaviksi kuin puutarhat. Myös edistytti hän silkin viljelystä ja valmistamista, kunnes Granadan kangaspuut tuotteiden kauneudessa ja hienoudessa kävivät edelle Syriankin kangaspuista. Sitten vielä teetti hän vireästi työtä niissä kulta- ja hopea- ja muiden metallien kaivoksissa, joita maassa oli, ja oli ensimmäinen kuningas Granadassa, joka antoi lyödä nimellään varustettuja kulta- ja hopearahoja, jonka ohessa hän myös piti huolen siitä että rahat taitavasti lyötiin.
Tähän aikaan, noin kolmannentoista vuosisadan keskipalkoilla ja heti Sevillan piirityksestä palattuansa, rupesi hän rakentamaan Alhambran loistavaa hovilinnaa; hän itse piti työtä silmällä, ja meni monasti taideniekkain ja työmiesten joukkoon, johtamaan heidän töitänsä.