Vaikka näin loistava töissään ja näin suuri yrityksissään, oli Muhamed kuitenkin hyvin yksinkertainen tavoissaan ja kohtuullinen nautinnoissaan. Hänen pukunsa oli sekä ilman mitään loistoa, että myös niin yksinkertainen, ettei se häntä eroittanut hänen alamaisistaan. Hänen vaimolansa taisi vaan kerskata muutamista harvoista kaunottarista, ja näiden luona kävi hän harvoin, vaikka ne ylläpidettiin suurella komeudella. Hänen puolisonsa olivat etevimpäin ylimysten tyttäriä, ja hän kohteli heitä kuin ystäviä ja ymmärtäväisiä vaimoja, ja mikä vielä enempi on, hän osasi niin laittaa, että ne kohtelivat toisiaan ystävyydellä. Hän kulutti paljon aikaa puutarhoissaan, erittäinkin Alhambran puutarhoissa, jotka hän oli varustanut kasveilla mitä harvinaisimmilla ja kukilla mitä ihanammilla ja lemuisimmilla. Täällä luki hän huvikseen historioita taikka antoi niitä lukea ja kertoa itsellensä; toisinaan työskenteli hän, jouto-aikoina, kolmen poikansa opetuksessa, joille hän oli hakenut taitavimmat ja säädyllisimmät opettajat mitkä löytää taisi.

Niinkuin hän vapaasta tahdosta ja ilman pakotta oli tarjoutunut Ferdinandille vasalliksi, hän myös uskollisena pysyi lupauksessaan, antaen hänelle yhä todisteita mielihartaudestaan ja uskollisuudestaan. Kun tämä kiitetty yksinvaltias vuonna 1254 kuoli Sevillassa, lähetti Muhamed Abu Alahmar valtalähettejä hänen jälkeiselleen Alonzo X:lle surua tästä kuolemantapauksesta valittamaan, ja näiden seurueena oli sata Maurilaista ratsastajaa ylhäisimpään arvoluokkaan kuuluvata, jotka hautausjuhlallisuuksien kestäessä palavilla vahakynttilöillä ympäröitsivät ja seurasivat kuninkaallista ruumista. Tätä suurta kunnioituksen osoitusta uudisti Maurilainen kuningas sitten kaikkena elinaikanaan joka vuosi Ferdinandi Pyhän kuolinpäivänä, jolloin sata Maurilaista ritaria samosi Granadasta Sevillaan, ja kävi istumaan korkean vainajan muistopatsaan ympärille, keskellä komeata tuomiokirkkoa, palavat vahakynttilät kädessä.

Muhamed Abu Alahmar säilytti voimansa ja sieluntarmonsa aina viimeisiin aikoihin asti. Yhdeksännellä kahdeksatta vuodellaan ratsasti hän vielä sotaan, ritaristonsa parahiston kanssa, estämään erästä vihollista karkausta hänen valtakuntaansa. Joukon lähtiessä Granadasta taittoi joku etujoukossa ratsastava päällikkö sattumuksesta keihäänsä portin kaareen. Kuninkaan neuvonantajat tulivat tästä tapauksesta levottomiksi, sanoivat sitä onnettomaksi enteeksi ja pyysivät häntä palaamaan. Heidän rukouksistaan ei ollut apua. Kuningas ei palannut, ja iltapäivällä, sanovat Maurilaiset historioitsijat, kävi ennustus surkealla tavalla toteen. Muhamed sairastui äkisti ja oli pudota hevosen seljästä. Hän laskettiin purilaille Granadaan vietäväksi, mutta hänen tautinsa paheni niin ankarasti, että täytyi pystyttää hänen telttinsä Vegalle. Lääkärit olivat suuresti hädissään, eivätkä tienneet mitä lääkkeitä määräisivät. Muutamain tuntien kuluttua kuoli hän verikohtaukseen ja kovaan suonenvetoon. Castilian prinssi Don Filip, Alonzo X:nnen veli, oli hänen vierellään, hänen kuollessansa. Hänen ruumiinsa palsamoittiin, pantiin hopea-arkkuun ja laskettiin, hänen alamaistensa vilpittömäksi suruksi, jotka itkivät häntä kuin isäänsä, kalliisen marmorihautaan Alhambrassa.

Tällainen oli se valistunut, isänmaallinen ruhtinas, joka perusti Alhambran, jonka nimi vieläkin loistaa sen kauniimmissa ja miellyttävimmissä koristuksissa, ja jonka muisto vaikuttaa tunteita mitä juhlallisimpia niissä, jotka käyvät tällä hänen mainioisuutensa ja kunniansa rapistuneella näyttämöllä. Vaikka hänen vaikutus-alansa oli avara ja hänen ulosmenonsa äärettömät, oli hänen rahastohuoneensa yhtäkaikki aina täynnä, ja tämä näennäinen vastakkaisuus on antanut aiheen siihen maineesen, että hän tunsi noitakonsteja ja tiesi salaisuuden miten ruostuvat metallit ovat kullaksi muutettavat. Joka ajattelee hänen kotielämäänsä, jommoiseksi se nyt on osoitettu, käsittää helposti sen luonnollisen taikakonstin ja mutkattoman alkemian eli kullantekokonstin, joka täytti hänen rahastohuoneensa rikkauksilla.

Yusef Abul Hagig.

Alhambran valmistaja.

Alhambran päällikön huoneiden alla on se kuninkaallinen moskea, jossa Maurilaiset kuninkaat hiljaisuudessa tekivät hartautensa. Vaikka se on vihitty Katholiseksi kirkoksi, on siinä kumminkin vielä Maurilaisen alkuperän jälkiä; Maurilaiset pylväät kullattuine kapiteelillensa, ja varjostimilla varustettu kalteri naisia varten ovat vielä olemassa, ja Maurilaisten kuninkaiden vaakunat ovat seinillä sekaisin Castilian yksinvaltiaiden vaakunain kanssa.

Tässä pyhässä paikassa kuoli se kuuluisa Yusef Abul Hagig, se jalomielinen ruhtinas, joka päätti Alhambran rakennuksen, ja joka hyveillään ja taitolahjoillaan on ansainnut miltei yhtä suuren kunnian, kuin sen jalo aloittaja. Ilolla vedän esiin pimeydestä, jossa ne ylen kauan ovat haudattuina olleet, näiden kahden ruhtinaan nimet, näiden kadonneesen ja miltei unhotettuun sukuun kuuluneiden, jotka loistossa ja komeudessa vallitsivat Alhambrassa, sillä aikaa kun koko Europa, verraten, oli raakuuteen ja pimeyteen vajonneena.

Yusef Abul Hagig (eli, niinkuin välistä kirjoitetaan, Haris) astui vuonna 1333 Granadan valtaistuimelle, ja hänen luonteensa ja sielun-omaisuutensa olivat semmoiset, että hän puoleensa suovutti kaikkein sydämet, ja pani toivomaan leppeätä ja siunauksesta runsasta hallintoa. Hän oli jalon näköinen, hänen ruumiinvoimansa miehuulliseen kauneuteen yhdistetty; hänen ihonsa oli erinomaisen kaunis, ja hän ylensi, Arabialaisten historioitsijain mukaan, olentonsa arvoisuuden ja majesteetillisyyden siten, että kasvatti partansa tavattoman pitkäksi ja mustasi sitä. Hänellä oli oivallinen muisti, oppi ja tieto, ja vilkas sielu; hän arvattiin aikakautensa suurimmaksi runoilijaksi, ja oli miellyttävä, sievä ja osaava seuraelämässään. Yusefilla oli, niinkuin kaikilla jaloilla sieluilla, paljo rohkeutta; mutta hänen älynsä oli enemmin rauhaan kuin sotaan kehitetty, ja hän oli niissä monissa tiloissa, joissa hänen täytyi aseisin ryhtyä, enimmiten onneton. Hänen lempeä luonteensa ei kieltäytynyt hänen sodallisessakaan elämässään: hän kielsi pois kaiken tarpeettoman julmuuden ja käski säästää kaikkia naisia ja lapsia, iällisiä ja sairaita, ja kaikkia munkkia ja muita, jotka viettivät jumalista ja maailmasta eroitettua elämätä. Kaikkein muiden onnettomain yritystensä muassa lähti hän myöskin, yhdessä Marokkon kuninkaan kanssa, sotaretkelle Castilian ja Portugalin kuninkaita vastaan, mutta voitettiin merkillisessä tappelussa Saladon luona, joka suuri onnettomuus oli vähällä antaa kuolonkolauksen Maurilaisten vallalle Hispaniassa.