"Kenties siis otatte erään työn tehdäksenne ja hyvällä palkalla?"
"Niin hyvällä palkalla, herraseni, kuin kukaan muurari Granadassa."
"Sitäpä juuri tahdon. Minulla on vanha kartano, joka on kovin rappioinen ja maksaa minulle, pitääkseni sitä hyvässä voimassa, enemmän rahaa kuin sen arvo onkaan, sillä ei kukaan tahdo siinä asua; minun täytyy sentähden, niin hyvällä kaupalla kuin on mahdollista, koettaa saada se voimaansa, niin että pysyy koossa."
Muurari vietiin hetikohta erääsen isoon, asumattomaan huoneesen, joka oli raunioksi kaatamallaan. Mentyänsä useiden tyhjäin salien ja kamarien läpi, tuli hän erääsen sisäiseen pihaan, jossa eräs vanha Maurilainen kaivo tarkistutti hänen huomiotansa. Hän seisahtui hetkisen ajaksi, sillä muisto paikasta heräsi kuin unelma hänen sielussaan.
"Kuulkaapas," sanoi hän, "kuka on ennen asunut tässä kartanossa?"
"Hän palakoon kiirastulessa," huudahti kartanon isäntä; "se oli eräs vanha saituri pappi, joka vaan huoli itsestänsä. Hänen sanottiin olleen upporikkaan, mutta koska hänellä ei ollut sukulaisia, niin hänen luultiin testamenttaavan kaikki tavaransa kirkolle. Hän kuoli äkisti, ja papit ja munkit kiirehtivät tänne, ottamaan hänen tavaroitaan haltuunsa; mutta ei löydetty muuta kuin moniaita tukaatteja eräässä nahkakukkarossa. Pahin kaikesta on tullut minun osakseni, sillä tuo vanha mammona asuu yhä edelleen hänen kuolemansakin jälkeen minun kartanossani, mitään hyyryä maksamatta, ja kuollutta ei käy oikeuteen haastaminen. Sanotaanpa, että joka yö, samassa kamarissa missä papin oli tapa nukkua, kuuluu kultarahain helinätä, ikäänkuin hän tavaroitaan siellä lukisi, ja välistä pihalla hirmuista puhkamista ja ähkymistä. Nämät puheet olkoot nyt valheita taikka tosia, niin ne kumminkin ovat saattaneet taloni pahaan maineesen eikä kukaan hyyryläinen tahdo tässä asua."
"Hyvä," sanoi muurari karskisti, "antakaapa minun maksutta asua kartanossanne, kunnes rikkaampi hyyryläinen tulee, niin minä lupaan korjata sen ja saattaa sen hengen, joka tässä levottomuutta tekee, lepoonsa. Minä olen hyvä kristitty ja köyhä mies, enkä pelkää piruakaan, vaikka ilmestyisikin ison rahasäkin muodossa."
Tämän rehellisen miehen tarjous hyväksyttiin ilolla; hän muutti perheensä kanssa kartanoon ja täytti kaikki lupauksensa. Hän pani kartanon vähitellen entiseen kuntoonsa; kultarahaan helyä pappivainajan kamarista ei kuulunutkaan enää öillä, vaan alkoi sen sijaan kuulua elävän muurarin lakkareista. Sanalla sanoen, hänestä tuli yhtäkkiä, naapurien hämmästykseksi, varakas mies ja hänen luultiin olevan rikkaimpia miehiä Granadassa; hän lahjoitti kirkolle suuria summia, epäilemättä rauhoittaakseen omaatuntoaan, ja ilmoitti vasta kuolinvuoteellaan, pojalleen ja perillisilleen, tuon holvin jutun.