Usein iltasilla, kun päivän helle on huojennut, käyn minä huvikseni kaukanaki kävelemässä likeisillä kukkuloilla ja noissa syvissä varjoisissa laksoissa, pitäen historiallista aseenkantajaani Mateota muassani, jonka puheliaisuudelle minä näissä tiloissa annan rajattomimman vapauden, ja tuskinpa onkaan yhtään kalliota tahi rauniota, rappioista suihkukaivoa tahi yksinäistä laksoa, josta hänellä ei ole joku kummallinen juttu, ja etenkin joku kultainen legenda, sillä ei suinkaan ole vielä kukaan köyhä miesparka ollut niin auli kätkettyin aarteiden ulosjakamisessa.
Me lähdimme eräänä iltana tällaiselle huvikävelylle, jolla Mateo oli tavallista puheliaampi. Auringon laskun tienoilla me samosimme ulos Oikeuden ison portin kautta, ja mennessämme ylöspäin erästä lehtokujaa, seisahtui Mateo muutamain viikuna- ja kranaatti-puiden alle, erään ison, rapistuneen tornin juurelle, nimeltä Seitsemän Huonekerran Torni (de los Siete Suelos). Täällä osoitti hän yhtä matalaa porttikäytävää tornin perustuksessa, ja alkoi jutella eräästä hirmuisesta aaveesta, eli kouvosta, joka, aina Maurilaisten ajasta asti, piti vallattomuuttaan tässä tornissa ja vahtasi erään Maurilaisen kuninkaan aarteita. Välistä ilmaantuu hän pimeässä yössä ja kummittelee Alhambran lehtokujilla ja Granadan kaduilla, päättömän hevosen muotoisena, kuuden koiran ajelemana, jotka hirmuisesti vikisevät ja ulvovat.
"Mutta etkö ole itse koskaan häntä kohdannut, Mateo, kävellessäsi?" kysyin minä.
"En, Sennor, en ole Jumalan kiitos! Mutta isän-isäni, räätäli, tunsi monta, jotka olivat sen nähneet, sillä se tuli muinoin paljoa useammin ulos kuin nyt, milloin minkin muotoisena. Joka ihminen Granadassa on kuullut puhuttavan Belludosta, sillä vanhat ämmät ja imettäjät peloittavat sillä lapsia, kun ne itkevät. Muutamat sanovat sitä erään julman Maurilaisen kuninkaan hahmoksi, joka murhasi kuusi poikaansa ja hautasi heidät näihin holveihin, ja että nämät, kostaaksensa, ajelevat häntä öillä."
En tahdo pitemmältä puhua niistä eriskummaisuuksista, joita siivo Mateo jutteli näistä kummituksista, vaan ainoastaan muistuttaa, että tämän tornin kautta meni se porttikäytävä, josta onneton Boabdil lähti pääkaupunkiaan luovuttamaan.
Me jätämme tämän taruissa ja lauluissa mainion tornin ja jatkamme käyntiämme kauniiden hedelmätarhani ympäri, Generalifen luona, joissa pari kolme satakieltä sävelsi lauluja mitä ihanimpia. Näiden puutarhain takana kuljimme me useampain Maurilaisten vesisäiliöiden sivuitse, joiden ovet olivat hakatut muurin kalliopohjaan, mutta nyt suljetut. Nämät vesisäiliöt, niin kertoi Mateo, olivat hänen ja hänen kumppaniensa lapsuudessa olleet heidän mieluisimmat kylpypaikkansa, kunnes heitä oli kammostuttanut kertomus eräästä hirveän rumasta Maurilaisesta, jonka tapana oli tulla tuon kallioon hakatun oven kautta hätäyttämään varomattomia kylpijöitä.
Me jätimme nämät noidutut vesisäiliöt ja jatkoimme matkaamme erästä yksinäistä hevos-aasien polkua ylös, joka koukerteli kukkulain välitse, ja olimme kohta jylhäin ja oneiden vuorten keskellä, joilla ei ollut puuta merkiksikään, ja jotka vaan siellä täällä olivat niukalla vihannalla peitetyt. Kaikki, niin pitkältä kuin silmä otti, oli jylhää ja kasvamatonta, ja minun oli miltei mahdotonta ajatella todeksi, että Generalife kukoistavine hedelmätarhoilleen, penkereineen ja puutarhoineen, oli meitä niin likellä, ja että me olimme ihanan Granadan läheisyydessä, suihkukaivoineen ja lähteineen. Mutta tämmöistä on Hispanian luonto — jylhää ja autiota samassa kun ihmisen viljelevä käsi luopuu siitä; erämaa ja puutarha ovat aina toisiaan ihan likitysten.
Ahdas vuorisola, jota astuimme ylös, on, Mateon mukaan, nimeltä Barranco de la Finaja, eli Ruukun Lakso, sentähden että siitä muinoin on löydetty iso ruukku täynnä Maurilaista kultaa. Mateo rukka kiusaa alinomaa päätänsä noilla kultaisilla taruilla.
"Mutta mitä merkitsee tuo risti, tuolla kivirauniossa, lakson kapeimmalla paikalla?"