Ahmedin tullessa ottelukentälle, tämä kumminkin suljettiin hänelle; hänelle vastattiin että vaan prinssit pääsivät kilpailemaan. Hän sanoi nimensä ja arvonsa. Sitä pahempi! hän oli Mahomettilainen eikä saanutkaan käydä keihäisleikkiin osalliseksi, jossa kristitty prinsessa oli palkintona.
Kilpailevat prinssit keräysivät hänen ympärilleen suurellisesti ja uhkaavasti liikehtien, ja yksi heistä, julkea eljeilleen ja Herkules ruumiinrakennukselleen, naurahteli ylenkatseellisesti hänen hoikalle ja nuorelliselle varrelleen, ja herjasi häntä hänen liikanimestään "Rakkauden pyhiinvaeltaja." Prinssi syttyi vihaan. Hän vaati kilpailijaansa taisteluun. He ratsastivat toistensa ympäri kerran, syöksähtivät yhteen, ja taiotun keihään ensimäisellä sysäyksellä heitettiin roteva pilkkaaja satulasta kenttään. Tähän olis prinssi Ahmed mielellään tyytynyt, mutta ah! hänellä oli noiduttu hevonen ja asu — hänen kerta taisteluun ryhdyttyään ei mikään voinut sitä hillitä. Arabialainen orit hyökkäsi tiheimpään tungokseen; keihäs paiskasi maahan jokaisen, joka teki vastarintaa; hiljainen prinssi temmattiin ottelukentälle, löi kumoon ylhäistä ja alhaista, aatelista ja aatelitonta, tyytymätönnä omiin, vastenmielisiin urotekoihinsa. Kuningas rajusi ja raivosi tästä vieraidensa ja alamaistensa häpeästä. Hän komensi esiin kaiken henkivartionsa — ne heitettiin ratsailta heti tultuansa. Kuningas riisui pukunsa päältään, sieppasi kilven ja keihään ja ratsasti esiin, säpsähyttääkseen muukalaista itse majesteetin läsnäololla. Ah! majesteetin kävi yhtä pahasti kuin rahvaan — orit ja keihäs eivät miestä katsoneetkaan, ja Ahmedin suureksi harmiksi hän vietiin täyttä laukkaa kuningasta kohti, ja silmänräpäyksessä keikahtivat kuninkaalliset sääret ilmaan ja kruunu vierähti multaan.
Juuri tällä hetkellä oli aurinko puolenpäivän korkeudessa; taikaus rupesi taas valtoihinsa, Arabialainen orit laukkasi kentän poikki, hyppäsi aidan yli, syöksähti Tajoon ja sen purskuviin aaltoihin, kantoi hengästyneen ja kauhistuneen prinssin luolaan ja rupesi taas entiseen asentoonsa, kuin kuvapatsaaksi, rautaisen pöydän vierelle. Prinssi astui oikein iloisena alas, ja laski aseet paikoilleen, odottamaan sallimuksen tulevaisia päätöksiä. Sitten istui hän luolaan ja mietti sitä tuskallista tilaa, johonka noiduttu orit ja asu oli hänet saattanut. El koskaan enää tainnut hän rohjeta näyttäytä Toledossa, tehtyään mokoman häpeän sen ritaristolle ja sen kuninkaalle noin törkeän loukkauksen. Ja ilmankin, mitä prinsessa ajattelisi noin raakamaisesta ja rajusta uroteosta? Huolissaan lähetti hän siivelliset sanansaattajansa tietoja hankkimaan. Papukaija meni kaikille yleisille paikoille ja kaikkiin kokouspaikkoihin kaupungissa, missä paljo väkeä liikkui, ja palasi kohta, koko joukko juoru-uutisia muassansa. Koko Toledon kaupunki oli häiriössä ja hämmästyksissä. Prinsessa oli pyörtynyt ja viety jälleen palatsiin; keihästely oli päättynyt huiskin haiskin; kaikki ihmiset puhuivat Mahomettilaisen ritarin äkillisestä ilmaumisesta, ihmeellisistä uroteoista ja kummallisesta katoamisesta. Muutamat sanoivat häntä Maurilaiseksi noidaksi; toiset luulivat häntä itse paholaiseksi, joka oli ruvennut ihmisen muotoon, jota vastoin toiset juttelivat satuja noidutuista sotijoista, joita oli piilossa vuorten rommakoissa, arvellen jonkun näistä äkisti syöksähtäneen salaisesta asunnostaan esiin. Kaikki olivat siinä yksimieliset, ettei mikään tavallinen kuolevainen voinut tehdä semmoisia ihmeitä ja heittää noin täydellisiä ja urhoollisia ritareita satulasta.
Pöllö lensi yöllä ulos, laukuili pimeän kaupungin päällä, ja istuskeli katoilla ja takkapiipuilla. Sitten ohjasi hän lentonsa kuninkaalliselle hovilinnalle, joka oli Toledon kallioisella kukkulalla, lentää räpisteli sen palttain ja kattoin ympärillä, kuunteli jokaisen halkeaman suulla ja kurkisteli suurilla mulkosilmillään jokaisesta akkunasta sisään, mistä valkea näkyi, niin että kaksi eli kolme hoviryökynää roikahti pyörryksiin. Vasta päivänkoiton alkaessa vuorten päällä pilkoittaa, palasi hän vakoilijalennoiltaan ja kertoi prinssille mitä oli nähnyt.
"Lennellessäni palatsin korkeimman tornin ympäri," sanoi hän, "näin minä akkunan kautta kauniin prinsessan. Hän makasi leposijallaan, naispalvelijoita ja lääkäriä ympärillä, mutta ei halunnut näiden palvelusta ja apua. Heidän jätettyään hänet yksinään, näin minä hänen ottavan kirjeen povestaan, suutelevan ja lukevan sitä, ja kuulin hänen isoon ääneen valittavan, josta, niin tietoviisas kuin olenkin, en saattanut olla suuresti liikkumatta."
Ahmedin hellä sydän täyttyi surulla näistä sanomista. "Ah, aivan todet olivat sanasi, viisas Eben Bonabben," huusi hän; "huolet, surut ja unettomat yöt ovat rakastavien osa. Allah varjelkoon prinsessaa sen onnettomasta vaikutuksesta jota ihmiset sanovat rakkaudeksi."
Toledosta edelleen tulleet sanomat vahvistivat pöllön kertomuksen. Kaupunki oli kokonansa levottomuuden ja häiriön vallassa. Prinsessa vietiin hovilinnan korkeimpaan torniin, jonka ovia mitä ankarimmasti vartioittiin. Sillä välin oli hivuttava sydäntauti häneen ruvennut, jonka syytä ei kukaan ihminen voinut keksiä; hän ei ottanut ruokaa ensinkään eikä kuunnellut jos häntä lohdutettiin. Taitavimmat lääkärit olivat turhaan käyttäneet kaikkia taidon välikappaleita, luultiin noituutta häntä vastaan käytetyn, ja kuningas antoi yleisen kuulutuksen, että joka osasi paluuttaa prinsessan terveyden, se oli saapa kalliimman hohtokiven kuninkaallisesta aartehistosta. Kun tarhapöllö, joka istui loukossaan ja torkkui, kuuli tästä kuulutuksesta puhuttavan, mulkoili hän suurilla silmillään ja oli salamielisemmän näköinen kuin koskaan ennen.
"Allah Akbar!" huusi hän, "onnellinen se mies, joka osaa panna tuon parannuksen toimeen, kun vaan tietäisi mikä hänen tulee valita kuninkaallisesta aartehistosta."
"Mitä tarkoitat, kunnian-arvoisin pöllö?" sanoi Ahmed.
"Kuuntele, oi prinssi, mitä olen kertova. Tiedä, että me pöllöt olemme oppinut ammattikunta ja hyvin halukkaat pimeihin ja pölyisiin tutkimuksiin. Viime yönä lennellessäni Toledon kupukattoin ja tornien vaiheilla, näin minä yhteiskunnan pöllöjä, jotka työskentelivät muinaisjäännösten tutkimisessa ja pitivät vähäisiä kokouksia isossa tornissa, jossa kuninkaallista aartehistoa talletetaan. Täällä selittivät he niiden vanhain hohtokivien, kulta- ja hopea-astiain muotoa, päällekirjoituksia ja merkkiä, jotka, erilaisia erinäisten aikain ja maiden aistin mukaan, ovat kerättyinä kuninkaallisessa rahastohuoneessa. Mutta erittäinkin he viipyivät muutamain pyhänjäännösten ja taikakaluin selittämisessä, jotka ovat olleet rahastohuoneessa aina Götiläisen Roderikin ajalta asti. Näissä oli santelipuusta tehty teräsvanteinen lipas, Itämaista tekolaatua ja salaisella päällekirjoituksella varustettu, jonka merkitystä ainoastaan harvat oppineet tunsivat. Tämä lipas ja siihen piirretty kirjoitus oli antanut tälle seuralle tekemistä useissa kokouksissa ja aihetta pitkiin ja vakaisiin väitöksiin. Tornissa juuri käydessäni istui siellä eräs vallan vanha pöllö, joka äskettäin oli tullut Egyptistä, kannella, tutki kirjoitusta ja näytti siitä todeksi, että lipas sisälsi sen silkkihuivin, jolla viisaan Salomon valtaistuin oli peitettynä, ja että epäilemättä sen olivat Toledoon vieneet ne Juutalaiset, jotka Jerusalemin hävityksen jälkeen sinne pakenivat."