Ennen pitkää sai Maurilainen ankaroita puistutuksia, joihin vedenkantajan taito sairaanhoitajana ei auttanut mitään. Sairasraukan silmä osoitti hänen kiitollisuuttaan. Tuskain kerran helpottaessa, käski hän hänet luoksensa ja sanoi matalalla äänellä: "Pelkään että viimeinen hetkeni on tullut. Jos kuolen, niin testamenttaan sinulle tämän rasian, laupiutesi palkinnoksi." Näin sanoen, aukasi hän levättinsä, ja näytti vähäistä santelipuista rasiata, joka rippui vyötäisille punotussa nahkavyössä. "Jumala suokoon teidän," vastasi pieni siivo Galicialainen, "vielä elää monta vuotta ja nauttia tavaraanne, olkoon se mikä hyvänsä." Maurilainen puisteli päätänsä; hän laski kätensä rasialle ja aikoi sanoa siitä jotain enemmän, mutta hänen puistatuksensa tulivat yhä ankarammiksi, ja vähän ajan perästä sen jälkeen heitti hän henkensä.
Vedenkantajan vaimo tuli nyt kuin mieleltään pois. "Se tulee sinun tyhmästä, hyvästä sydämestäsi," sanoi hän, "joka aina saattaa sinut vastuksiin, tahtoessasi muita auttaa. Mihinkä joudumme, jos ruumis tavataan meidän huoneessamme? Me pannaan vankeuteen murhaajina, ja jos saamme henkemme pitää, niin Asianajajat ja Alguazilit hävittävät meidät."
Peregil-parka oli yhtä paljon huolissaan, ja miltei katunut hyvää tekoansa. Viimein pisti hänelle jotain päähän. "Ei ole vielä päivä," sanoi hän; "minä saatan kantaa ruumiin pois kaupungista ja haudata sen hietaan Xenilin rannalle. Ei kukaan ole nähnyt Maurilaisen tulevan huoneeseni eikä saa kukaan tietää mitään hänen kuolemastaan."
Tuumista toimiin. Hänen vaimonsa autti häntä; he käärivät onnettoman Mahomettilaisen lattianmattoon, jolle hän oli kuollut, panivat hänet poikkipäin aasin selkään, ja Peregil lähti astumaan virran rannalle.
Kovaksi onneksi asui vedenkantajaa vastapäätä eräs parran-ajaja, nimeltä Pedrillo Pedrugo; uteliain, kielevin koko tuossa juoru-ammatissa, aina valmis rakentamaan riitoja ja juonia, kissan naama, hoikkasäärinen, liukas ja luikerteleva konna. Mainio Sevillan parran-ajaja ei käynyt yli hänen tarkassa tiedossa maiden ihmisten oloista ja asioista, ja yhtä vähän kuin seula taisi hän mitään tykönään pitää. Sanottiinpa hänen nukkuvankin ainoastaan yksi silmä kerrallaan ummessa, ja pitävän toista korvaa aina peitosta poissa, taitaakseen nähdä ja kuulla mitä tapahtui. Se vaan on vissi, että hän tavallaan oli Granadan uutisten-onkijain oikea tietopussi, ja että hänen luonaan kävi enempi parran ja tukan ajattajia kuin kenenkään muun luona hänen ammatissaan.
Tämä häiläkkä parran-ajajakseen kuuli Peregilin tulevan kotiin tavattomalla ajalla yötä ja hänen vaimonsa ja lapsensa voivottavan. Hetikohta oli pää ulkona akkunasta, joka oli hänellä kurkistusreikänä, ja hän näki naapurinsa auttavan erästä miestä Maurilaisissa vaatteissa majaan sisälle. Tämä oli niin tavaton asia, että Pedrillo Pedrugo ei saanut vähintäkään unta sinä yönä silmiinsä. Joka viides minuutti oli hän reiällään kurkistamassa, tähysteli valkeanvaloa joka pilkoitti hänen naapurinsa oven raoista, ja näki Peregilin ennen päivänkoittoa lähtevän aasinsa kanssa matkaan, harvinainen kuorma sen seljässä.
Tähystelevä parran-ajaja tali hirmuisen levottomaksi; hän pisti vaatteet päällensä, puikahti hiljaa ulos, seurasi vedenkantajaa kaukaapitäin, kunnes näki hänen kaivavan kuopan Xenilin hietaiseen rantaan ja panevan siihen jotain kuolleen ihmisen näköistä.
Parran-ajaja riensi kotiinsa, häälyi puodissaan kuin elävä hopea, pannen kaikki paikat nurin narin, kunnes aurinko nousi. Nyt otti hän maljan kainaloonsa ja kiirehti jokapäiväisen parran-ajattajansa, Alkaldin (tuomarin) kotiin.
Alkaldi oli vastikään noussut ylös. Pedrillo Pedrugo asetti hänet tuolille, kääräsi pyyheliinan hänen kaulaansa, piti maljaa, jossa oli lämmintä vettä, hänen leukansa alla ja alkoi sormin pehmitellä partaa.
"Merkillisiä tapauksia!" sanoi Pedrugo, joka yhtä haavaa toimitti parran-ajajan ja uudiskauppiaan virkaa. "Lystisti kylässä eletään! Rosvoutta, murhaa ja hautausta, kaikki yhtenä yönä!"