"Mitä — mitä sanotte?" huudahti Alkaldi.
"Sanon vaan," vastasi parran-ajaja, hieroen Alkaldin leukaa saipuapalasella — sillä Hispanialainen parran-ajaja veisaa viisi harjasta — "sanon vaan että Galicialainen Peregil on rosvonut ja murhannut erään Maurilaisen Mahomettiläisen ja haudannut hänet, juuri tänä Jumalan yönä, Maldita sea la Noche — kirottu olkoon tämä yö."
"Mutta kuinka sen tiedätte?" kysyi Alkaldi.
"Malttakaa, Sennor, niin saatte kuulla kaikki," vastasi Pedrillo, kävi häntä nenään käsin ja pyyhkäsi partaveitsellä hänen leukaansa. Sitten kertoi hän kaikki mitä oli nähnyt, ja teki molemmat tehtävät yhtä haavaa: ajoi partaa, pesi leukaa ja pyyhki häntä likaisella käsiliinalla, samalla kun rosvosi, murhasi ja hautasi Mahomettilaista.
Nyt oli niin asia, että tämä Alkaldi oli väkivaltaisin ja samalla ahnain ja ilkein kansan-nylkijä koko Granadassa. Ei käy kuitenkaan kieltäminen että hän piti oikeutta suuressa arvossa, sillä hän möi sitä kullan-vaa'alla. Hän arvasi hetikohta että puheen-alainen asia koski murhaa ja rosvousta; epäilemättä oli runsas saalis saatu; kuinka oli tämä saatava lain oikeutettuihin käsiin? Sillä saada vaan rikoksentekijä kiini —se olis vaan saaliin saaminen hirsipuulle; mutta saada saalis käsiinsä — se olis tuomarin hyöty, ja tämä oli, hänen lujan uskonsa mukaan, oikeuden suuri tarkoitusperä. Näin ajatteli hän ja käsketti luoksensa uskollisimman Alguazilinsa (kaupungin palvelijan), erään päivettyneen konnan, nälistyneen näköisen, säätynsä tavan makaan vanhassa Hispanialaisessa puvussa, laajassa mustassa hatussa, jonka lierit olivat ylöskäännetyt, hienossa kaula-raajissa, pienoinen musta kaapu hartioilla, likaiset mustat alusvaatteet, jotka vielä enemmin ilmaisivat hänen laihaa pitkänroikeloa aluslaitostaan, ja kädessä kapea valkoinen sauva, hänen virka-arvonsa kammottava merkki. Tämmöinen oli tämä lain vainukoira vanhaa Hispanialaista rotua, jota hän usutti poloisen vedenkantajan jäljille, ja niin suuri oli tämän hoppuisuus ja niin tarkka hänen vainunsa, että oli Peregil-paran kintereillä, ennenkuin tämä oli vielä kotiinsa palannutkaan, ja saatti sekä hänet että hänen aasinsa oikeuden jakajan eteen.
Alkaldi loi häneen yhden noita hirvittäviä silmäyksiään. "Kuulepa, hurtta," karjasi hän hänelle äänellä, jonka julmuudesta pienen Galicialaisen polvet alkoivat horjua, "kuulepa, hurtta! älä yritäkään rikostasi kieltämään; minä tiedän jo kaikki. Hirsipuu on tekosi oikea palkka, mutta minä olen laupias ja annan minuani puhutella. Se mies, joka huoneessasi murhattiin, oli Maurilainen, uskoton, kaupunkimme vihollinen. Tottapa olet jumalisen innon viehätyksissä tappanut hänet. Minä tahdon sentähden olla lempeä sinulle; anna tänne mitä olet ryövännyt, niin painamme asian alas."
Onneton vedenkantaja kutsui kaikki pyhät todistajiksi viattomuuteensa; ah, eipä yksikään heistä tullut, ja jos olisivatkin sen tehneet, Alkaldi epäilemättä olis lyönyt kaikki heidän puheensa tyhjäksi. Vedenkantaja kertoi miten Maurilainen oli kuollut, totuuden kaikella mutkattomuudella, mutta kaikki oli turhaa.
"Aiotko pysyä väitöksessäsi," kysyi Alkaldi, "että tällä Maurilaisella ei ollut kultaa eikä kalliita kiviä, ahneutesi esineenä?"
"Niin totta kuin toivon autuaaksi tulevani, Teidän Armonne," vastasi vedenkantaja, "hänellä ei ollut mitään muuta kuin yksi santelipuinen rasia, jonka hän testamenttasi minulle palkinnoksi hyvistä teoistani."
"Santelipuinen rasia! Santelipuinen rasia!" huudahti Alkaldi, säihkyvin silmin, kalliita kiviä ajatellen. "Ja missä on se rasia? Minne olet sen kätkenyt?"