"Teidän Armonne tarpeeksi," vastasi vedenkantaja, "se on eräässä hevos-aasini vasussa, ja minä olen oikein sydämestäni antava sen Teidän Armollenne."
Tuskin oli hän ehtinyt näin sanoa, kun innokas Alguazil syöksähti ulos ja tuota pikaa toi tuon salaperäisen santelipuisen rasian. Alkaldi avasi sen kiihkeästi ja vapisevin käsin; kaikki tonkivat esiin, katsoa ällöttämään niitä tavaroita, joita siinä luultiin olevan, kun, heidän harmikseen, siinä ei mitään muuta ollut kuin yksi pergamentti-kääry, täyteen kirjoitettu Arabialaisia kirjaimia, ja yksi vahakynttilän palanen.
Kun vangin syylliseksi näyttämisestä ei ole mitään ansion toivoa, on oikeus, yksin Hispaniassakin, enimmiten puolenpitämätön. Sittenkuin Alkaldi oli tointunut tyhjään menneistä toiveistaan ja nähnyt ettei mitään arvollista ollut rasiassa, kuunteli hän maltillisesti vedenkantajan selitystä, jonka hänen vaimonsa todistus vahvisti. Saatuaan siis visseyden hänen viattomuudestaan, laski hän hänet irti vankeudesta; sallipa hänen päällisiksi ottaa mukaansa Maurilaisen testamentinkin: tuon santelipuisen rasian ja mitä siinä oli, hyvin ansaituksi palkinnoksi hänen sääliväisyydestään, mutta piti hänen aasinsa oikeudenkäynnin kustannusten korvaukseksi.
Me näemme siis onnettoman, pienen Galicialaisen vieläkin kerran saatettuna välttämättömyyteen olla oma vedenkantajansa ja retostaa Alhambran kaivolle iso saviruukku seljässä.
Eräänä kuumana kesäpäivänä vaivaloisesti rehkiessään kukkulata ylöspäin, menetti hän tavallisen hyvän mielensä. "Mikä iiliäinen Alkaldiksi!" huudahti hän, "kun ryöstää köyhältä raukalta hänen toimeentulonsa välikappaleen, paraan ystävän mikä hänellä tässä maailmassa oli!" Sitten, hänen muistellessaan tätä rakastettua osan-ottajaa kaikessa hänen työssään ja kinauksessaan, puhkesi koko hänen luonteensa hyvyys ilmi. "Ah sinä uskollinen, sinä armas aasini," valitti hän, laski takkansa kivelle ja pyyhki hien otsastaan, "sinä ystäväni armahisin! Ah, tottapa nyt ajattelet entistä isäntääsi! Niin, niin, sinä kaipaat vesiruukkujasi — elukka parka!"
Kukkuraksi hänen murheilleen otti hänen vaimonsa hänet, hänen kotiin tullessaan, napinalla ja nuhteilla vastaan; vaimolla oli silminnähtävästi voitto puolellaan, sillä hän oli varoittanut miestä tuosta jalomielisestä vieraanvaraisuudesta, joka nyt oli tuottanut hänelle kaikki nuot onnettomuudet; ja koska hän oli viekas nainen, käytti hän jokaista tilaisuutta antaakseen miehensä tuntea hänen etevämpää mielevyyttään. Kun hänen lapsillaan ei ollut ruokaa taikka he tarvitsivat uusia vaatteita, hän monasti sanoi herjaten: "Menkää isän luoksi — hän saa periä Ghico kuninkaan Alhambrassa; käskekää häntä raottamaan Maurilaista rahalipasta."
Onko kurjaa kuolevaista koskaan näin kovasti rangaistu hyvästä teosta? Kovaonninen Peregil kävi allapäin pahoilla mielin, mutta suvaitsi vielä kärsivällisesti vaimonsa herjauksia. Jo viimein, kun vaimo eräänä iltana, hänen kuuman päivän riehnattuaan ja vaivaa nähtyään, tavallisuutensa mukaan härsytti häntä, menetti hän kaiken kärsivällisyyden. Ei hän tohtinut maksaa hänelle samalla mitalla, mutta hänen silmänsä tähtäsivät santelipuista rasiaa, joka oli jakkaralla kansi raollaan, ikäänkuin pilkkaa tehden hänen kärsimisestään. Hän otti ja paiskasi sen vihoissaan lattiaan: "onneton oli se päivä, jona ensikerran loin sinuun silmäni," huusi hän, "ja suojelin isäntääsi kattoni alla."
Rasian pudottua lattiaan, lensi kansi kokonaan auki, ja pergamentti-kääry vierähti ulos, Peregil istui ja katseli sitä, synkässä hiljaisuudessa. Viimein sai hän ajatuksensa kootuksi; "kukapa tietää," ajatteli hän, "eikö tämä kirjoitus saata olla tähdellinenkin, koska Maurilainen semmoisella huolella talletti sitä?" Hän otti sen ylös ja pisti poveensa ja aamulla sen jälkeen, vettä kaduilla huutaen tarjoillessaan, seisahtui hän muutaman puodin eteen, jota piti eräs Tangerista oleva Maurilainen, joka möi koristeita ja haju-aineita Zacatinissa, ja pyysi tätä selittämään sisällystä.
Maurilainen luki kääryn tarkallisuudella, pyyhkäsi partaansa ja naurahti. "Tämä käsikirjoitus," sanoi hän, "sisältää loihtusanat, joilla kätketyitä, mahtavan noituuksen alaisina olevia aarteita löydetään. Siinä sanotaan olevan semmoisen voiman, että vankimmatkin salvat ja teljet, niinpä timanttikalliokin väistyy sen edestä."