"Viisi siitä!" huudahti pieni Galicialainen, "mitäpä se minua auttaa? Minä en ole taikuri, enkä tiedä yhtään maahan kaivettua aarretta." Niin puhein nosti hän vesiruukkunsa olalleen, jätti kääryn Maurilaisen käsiin, ja astui edelleen vettä tarjoillen.
Samana iltana, hämärissä Alhambran kaivon luona lepäillessään, tapasi hän siellä tuon tavallisen lörpöttelijä-seuran, jonka pakina enimmiten, tänä aikana vuorokautta, koski vanhoja satuja ja ihmeellisiä kertomuksia. Koska kaikki seuran jäsenet olivat köyhiä kuin rotat, haastelivat he enimmiten ja mieluisimmin tuosta tavallisesta aineesta, kätketyistä aarteista, joita Maurilaiset olivat jättäneet Alhambran eri paikkoihin. Erittäinkin olivat he siinä kaikki yksimielisiä, että suuria tavaroita oli kätkettynä syvällä maassa, Seitsemän Huonekerran Tornin alla.
Nämät sadut tekivät kummallisen vaikutuksen kunnon Peregilin mieleen, ja pystyivät yhä syvemmälle hänen sieluunsa, kun hän sieltä palasi synkkiä lehtokujia pitkin. "Mitäs jos aarteita todellakin olisi kätkettynä tuon tornin alla — ja jos kääry, jonka jätin Maurilaiselle, tekis minulle mahdolliseksi saada ne käsiini!" Siinä ankarassa mielenkuohussa, johonka tämä ajatus saatti hänet, oli hän miltei pudottaa vesiruukkunsa.
Tänä yönä heittelehti hän sinne tänne vuoteellansa, ja tuskin sai silmiään umpeen, ajatuksilta, jotka hänen aivojaan häiritsivät. Varhain aamulla meni hän Maurilaisen puotiin ja kertoi hänelle kaikki mitä hänen sielussaan tapahtui. "Sinä osaat lukea Arabian kieltä," sanoi hän, "menkäämme yhdessä torniin ja koetelkaamme tuon noituuden voimaa; jos ei se onnistu, meille ei käy pahemmin kuin ennenkään, mutta, jos se onnistun, me jaamme kahtia kaikki aarteet, jotka löydämme."
"Seis," vastasi Maurilainen; "tämä kirjoitus ei riitäkään itsestään; se on luettava sydän-yöllä, omituisella tavalla kokoonpannun ja valmistetun vahakynttilän valossa, jonka aineksien saaminen ei ole minun vallassani. Ilman sellaista kynttilää käärystä ei ole mitään hyötyä."
"Hyvä, hyvä," huudahti pieni Galicialainen, "minulla on sellainen vahakynttilä käsillä, ja minä tuon sen tuossa paikassa tänne." Näin sanottuaan riensi hän kotiin ja toikin kohta keltaisen vahakynttilän palasen, jonka oli löytänyt tuosta santelipuisesta rasiasta.
Maurilainen hypisteli ja haisteli sitä. "Tähän keltaiseen vahaan," sanoi hän, "on harvinainen ja kallis suitsutus yhdistettynä. Semmoisesta tuossa kääryssä puhutaan. Sen palaessa lujimmatkin muurit ja salaisimmatkin luolat aukeavat. Onneton kuitenkin se, joka viipyy siellä sisällä kunnes se sammuu. Hän jää sinne, noidutuksi, ynnä aarteen kanssa."
He sopivat nyt että koettelisivat noituutta sinä yönä; he lähtivät siis hyvin hiljan, kun ei ketään muita enää liikkeellä ollut kuin tarhapöllöjä ja yölipakoita, Alhambran metsäistä kukkulaa ylöspäin, ja lähenivät tuota salatemppuista tornia, joka oli puiden kätkössä, ja jonka kamaluutta lisäsi niin monet sadut ja kummalliset kertomukset. Lyhdyn valossa tulivat he hamuillen, pensaiden läpi ja maahan romahtaneiden kivien yli, erääsen holviin tornin alla. Peljäten ja vapisten astuivat he kallioon hakatuita portaita alas, jotka veivät tyhjään, nuoskeaan ja kamalaan kammioon, josta uudet portaat veivät vielä syvempään holviin. Täällä menivät he neljiä eri portaita alas, jotka kaikki menivät yhtä moneen holviin, joista yksi oli toisensa päällä, mutta neljännessä oli luja lattia; ja vaikka, puheen mukaan, vielä kolme holvia oli yhä syvemmällä, niin oli kumminkin mahdotonta päästä niihin, koska olivat suljetut taikauksella mitä tehokkaimmalla. Ilma tässä holvissa oli nuoskea ja kolkko, ja haisi maalta, ja kynttilä levitti vaan vaivoin muutamia himeitä säteitä. He seisahtuivat tänne vähäksi aikaa, niin peljästyksissä että tuskin hengittää taisivat, kunnes kuulivat vartijatornin kellon lyövän kahtatoista; he sitten sytyttivät vahakynttilän, joka levitti mirhamin, pyhän savun ja hyvänhajuisen pihkan lemua.
Maurilainen alkoi lukea vakaisella äänellä. Hän oli juuri lopettanut, kun kuului jytinä, niinkuin maan alta. Maa tärisi, lattia aukesi ja sen alta näkyi portaat. Kauhistuksesta vapisten astuivat he alas ja näkivät, lyhdyn valossa, että jo olivat toisessa holvissa, joka oli täynnä Arabialaisia päällekirjoituksia. Keskellä lattiata oli iso arkku, seitsemällä rautapitimellä varustettu, ja kummassakin päässä arkkua istui tenhottu Maurilainen täydessä sota-asussa, mutta liikkumattomana kuin kuvapatsas, tuon mahtavan taikauksen tähden. Arkun edessä oli monenlaisia astioita, täynnä kultaa ja hopeata ja kalliita kiviä. He pistivät kätensä suurimpaan niistä, aina kyynärpäähän asti, ja joka kerta nostivat he siitä kourallisen isoja keltaisia Maurilaisia kultarahoja, taikka rannerenkaita ja koristeita samasta kalliista metallista, jonka ohessa silloin tällöin joku Itämaisia helmiä pitävä kaulanauha tarttui heidän sormiensa väliin. Yhtä kaikki he lakkareitaan saaliilla täyttäessään vapisivat ja lyhyeen hengittivät, ja pelvoissaan katselivat noita kahta noiduttua Maurilaista, jotka tuimina ja liikkumattomina istuen tuijottavin silmin heitä katselivat. Viimein säikähtivät he mahdottomasti jotain jytäkkätä, jonka luulivat kuulevansa, syöksähtivät portaita ylös, kuppuroitsivat toinen toisensa kanssa ylemmässä huoneessa, kaasivat ja sammuttivat vahakynttilän, jonka perästä lattia taas ummistui julmalla paukkeella.