Pelvosta vapisten he eivät ennen pysähtyneet, kuin olivat hamuilleet tornista ulos ja näkivät tähtien vilkkuvan puiden välitse. Nyt istuivat he ruohikkoon ja jakoivat saaliin, vakaasti päättäen tällä kertaa tyytyä tähän ensimmäiseen saaliiseen, mutta jonakin muuna yönä palata ja tyhjentää astiat pohjaa myöten. Ollakseen vakuutetut toistensa rehellisyydestä, he jakoivat taikakalutkin keskenään ja ottivat, toinen pergamentti-kääryn, toinen vahakynttilän-palasen; tämän tehtyään lähtivät he lakkarit pullollaan ja sydämet keveinä Granadaan jälleen.
Heidän mennessään rinnettä alas, kuiskasi viekas Maurilainen pari varoittavaa sanaa pienelle yksinkertaiselle vedenkantajalle.
"Peregil ystäväni," sanoi hän, "tämän asian pitää pysyä syvimpänä salaisuutena, kunnes olemme vallanneet aarteen ja saaneet sen luotettavaan paikkaan. Jos Alkaldi saapi siitä pienintäkään vihiä, me olemme hukassa."
"Tottapa niin," vastasi Galicialainen; "ei mikään asia ole todempi."
"Peregil ystäväiseni, sinä olet ymmärtäväinen mies, enkä epäile sinun saattavan pitää salaisuuden salaisuutena; mutta sinulla on vaimo."
"Hän ei saa tietää sanaakaan," vastasi pieni vedenkantaja lujalla äänellä.
"Hyvä," sanoi Maurilainen, "minä luotan viisauteesi ja lupaukseesi."
Ei koskaan ole lupaus ollut vissimpi ja vilpittömämpi; mutta ah! kuka aviomies saattaa kätkeä salaisuuden vaimoltaan? Ei suinkaan vedenkantaja Peregil, herttaisin ja myötäisin kaikista puolisoista. Kotiin tullessaan tapasi hän vaimonsa syvissä ajatuksissa, kamarin loukossa. "Oikein hyvä," huudahti vaimo, hänen sisään astuissaan, "jopa viimeinkin toki tulet kotiin, kupsittuasi siellä täällä näin hiljaan yöhön. Ei muuta puutu, kuin että taas olet laahannut tänne jonkun Maurilaisen, talon ystäväksi?" Sitten purskahti hän itkemään, väänteli käsiään, löi rinnalleen ja huusi: "Voi minua onnetonta naista! Mihinkä joutunenkaan! Taloni rosvoneet ja ryöstäneet asianajajat ja Alguazilit! Mieheni laiskuri, joka ei enää hanki leipää taloon, vaan juoksee yöt päivät kylää uskottomain Maurilaisten kanssa! Voi lapsiani, lapsi parkojani, mihinkä ne joutuvat! Kerjäläisiksi kaduille, se on meidän osamme."
Siivo Peregiliin pystyi vaimon valitus niin, ettei hän itsekään voinut olla voivotuksiin puhkeamatta. Hänen sydämensä oli yhtä täynnä, kuin hänen lakkarinsa, ja sen täytyi päästä purkautumaan. Hän pisti kätensä taskuun, otti sieltä kolme eli neljä isoa kultarahaa ja laski ne vaimon poveen. Vaimo rukka katseli miestään suurin silmin eikä voinut ymmärtää mitä tämä kultasade merkitsi. Ennenkuin hän ennätti tointua kummastuksistaan, otti pieni Galicialainen kultaketjut, heilutti niitä hänen silmäinsä edessä, hyppi iloissaan ja levitti suunsa seljälleen, korvasta toiseen asti.