"Samana aamuna jona haukka lensi sisään. Se oli kuningattaren haukka, ja hovipalvelija tuli sitä hakemaan."
"Voi typerää tyttöä! Et tiedäkään ettei löydy puoleksikaan niin vaarallisia haukoita, kuin nuot nuoret, koreat hovipalvelijat ovat; ja juuri semmoisia typeriä lintuja, kuin sinä olet, he ajelevat."
Tädin kävi vihaksi ensin, kun hän keksi, että vastoin hänen valppauttaan, josta hän niin paljon oli kehunut, hellää tuttavallisuutta oli pidetty näiden nuorten rakastuneiden kesken, miltei hänen silmäinsä edessä; mutta nähtyänsä, että hänen yksinkertainen sisarentyttärensä, vaikka näin, telkien ja salpain suojatta, alttiina toisen sukupuolen kaikille salahankkeille, kuitenkin oli kärventymättä käynyt tulikoetuksen, lohdutti hän mieltänsä sillä lujalla uskolla, että hän siitä sai kiittää niitä varovaisia ja siveitä älykkyyden-ohjeita, joita tyttö oli kantapäästä kiireesen asti, niin sanoaksemme, täpötäyteen sullottu.
Sillä aikaa kun täti laski tätä lievittävää voidetta loukatulle ylpeydelleen, paluutti sisarentytär muistiinsa kaikki hovipalvelijan monasti uudistamia lupauksia uskollisuudesta. Mutta mikä on huikentelevan, siellä täällä häilehtivän rakastajan uskollisuus? Valuva virta, joka jonkun ajan leikitsee jokaisen kukkasen kanssa rannoillaan, juoksee sitten pois ja jättää ne kaikki katkerasti itkemään.
Päiviä, viikkoja, kuukausia kului, mutta hovipalvelijaa ei kuulunutkaan. Kranaatti-omenat kypsyivät, viiniköynnös antoi hedelmänsä, syys-sateet virtasivat puroissa vuoria alas; Sierra Nevada peittyi lumiseen vaippaansa ja talven tuulet vinkuivat Alhambran saleissa — mutta ei tullut hän sittenkään. Talvi meni. Suloinen kevät tuli, linnunlaulu, kukat ja lemuiset länsituulet muassaan, kinokset sulivat vuorilla, kunnes ei yhtään enää ollut muualla kuin Nevadan korkealla helteisessä kesäilmassa kimeltelevällä huipulla. Kuitenkaan ei kuulunut muistamattomasta hovipalvelijasta sanaakaan.
Sillä aikaa pieni Jacinta kalpeni ja kävi aateksivaiseksi. Hän luopui entisistä askaroimisistaan ja huvituksistaan: hänen silkkinsä sai olla sekauksissaan, hänen kitarrinsa liikuttamatta, hänen kukkansa hoitamatta; ei hän enää kuunnellut lintunsa viserryksiä, ja hänen silmänsä, sitä ennen niin kirkkaat, himmentyivät salaisista kyynelistä. Jos joku yksinäisyys löytyy, joka on omansa pitämään rakastuneen immen mielihalua vireillä, niin se on semmoinen kuin Alhambra, jossa kaikki näyttää olevan aiottu vaikuttamaan helliä ja romantilaisia tunteita. Se on oikea paratiisi rakastavaisille; kuinka surullista siis olla yksinään paratiisissa semmoisessa — eikä vaan yksinänsä, mutta hyljättynä!
"Voi sinua yksinkertainen lapsiparka!" sanoi siveä ja tahraton Fredegonda, tavatessaan toisinaan sisarentyttärensä lohduttomalla mielialalla, — "enkö ole varoittanut sinua miesten kavaluudesta ja viekkaudesta? Ja ilmankin, mitä saatit sinä toivoakaan ylhäisen ja kunnianhimoisen suvun jälkeiseltä? — Sinä, orpo ja hävinnyttä ja köyhtynyttä sukua oleva tyttö? Usko minua, jos nuorukaisen tarkoitus oliskin ollut vilpitön, niin hänen isänsä, joka on ylpeimpiä aatelismiehiä hovissa, kumminkin olis estänyt hänen yhdistyksensä niin halvan ja köyhän tytön kanssa kuin sinä olet. Rohkaise siis mielesi ja karkoita mokomat turhat ajatukset sydämestäsi."
Saastumattoman Fredegondan puhe lisäsi vaan hänen sisarentyttärensä surullisuutta; mutta tämä pyysi yksinäisyydessä antaa sille valtaa. Hyvin myöhään eräänä juhannus-yönä, hänen tätinsä levolle mentyä, jäi hän yksinään tornin saliin, alabasteri-lähteen vierelle istumaan. Täällä oli uskoton hovipalvelija ensi kerran polvistunut hänen eteensä ja suudellut hänen kättänsä; täällä oli hän niin monasti luvannut hänelle iäistä uskollisuutta. Tyttö-raukan sydän oli täytetty surullisilla ja hellillä muistoilla; hänen kyynelensä alkoivat juosta ja valuivat verkasti, pisaroittain lähteesen. Vähitellen rupesi tuo kristalli-kirkas vesi liikkumaan, kuohahti poreille ja kulki pyörteenä ympäri, siksi kunnes eräs naisellinen hahmu, komeassa Maurilaisessa puvussa, verkalleen nousi vedestä ja seisoi hänen silmäinsä edessä.
Jacinta säikähti niin, että pakeni salista eikä tohtinut palata. Aamulla kertoi hän tädilleen mitä oli nähnyt, mutta tämä kunnon nainen katsoi näyn hänen levottoman kuvas-aistinsa siittämäksi, taikka luuli hänen nukkuneen ja nähneen unta lähteen vierellä. "Sinä olet ajatellut juttua noista kolmesta Maurilaisesta prinsessasta, jotka muinoin asuivat tässä tornissa," jatkoi hän, "ja se on sitten esiintynyt sinulle unissasi."