"Jumala meitä varjelkoon! Haukka lentää torniin sisälle! Onko kuultu hävyttömämpää haukkaa. Kun ei lintukaan häkissä enää ole turvattu"!
Huolellinen Fredegonda oli varuisimpia vanhoja neitsyjä joita voi ajatellakaan. Hänellä oli kohtuullinen pelko ja epäluulo siihen minkä hän kutsui "toiseksi sukupuoleksi," joka pelko ja epäluulo oli enennyt pitkällisen naimattoman elämän aikana. Ei sentähden että tällä kunnon naisella oli ollut mitään haittaa sen juonista; sillä luonto oli hänen kasvoissaan antanut hänelle suojelusvartijan, joka esti kaiken haitanteon hänen alueellaan; mutta naiset, jotka vähimmin tarvitsevat itsensä vuoksi peljätä, ovat tavallisesti halullisimmat ankarasti pitämään houkuttelevampia kaunottaria silmällä.
Hänen sisarentyttärensä oli isätön ja äititön tyttö, jonka isä oli sodassa kaatunut. Hän oli luostarissa kasvatettu ja oli äskettäin siirretty pyhästä turvapaikastaan tätinsä välittömän katsannon alle, jonka suojelevassa holhouksessa hän kasvoi yksinäisyydessä, niinkuin puhkeava ruusuteränen, joka rupeaa kukoistamaan orjantappuran suojassa. Tämä vertaus ei ole paljas satunnaisuus; sillä totta puhuen, hänen ihanuutensa oli nostanut huomiota tässä yksinäisyydessäkin, ja läheiset maalaiset, sillä runollisella osaavaisuudella, joka on yleinen Andalusiassa, olivat antaneet hänelle liikanimen: "Alhambran Ruusu."
Varuisa täti hoiti yhä edelleen pientä kaunista sisarentytärtään, niin kauan kuin hovia pidettiin Granadassa, ja oli hyvillään siitä että hänen valppaudestaan oli ollut apua. Tosi on, että tätä kunnon naista toisinaan pisti vihaksi kitarrin helinä ja rakkauden laulut, joita kuului tornin juurelta kuutamoisista lehdoista; mutta hän varoitti silloin sisarentytärtään ummistamaan korvansa mokomalle joutavalle helkkeelle, ja teroitti hänen mieleensä, että se vaan oli kieppiä tuolta toiselta sukupuolelta, joka siten houkutteli yksinkertaisia tyttöjä turmioon. Ah, mitäpä vaikuttaneekaan teeskentelemättömässä tytössä kuivat varoitukset kuutamo-serenaateja vastaan?
Jo vihdoin keskeytti Filippi kuningas taas asumisensa Granadassa ja lähti äkisti kaiken hoviväkensä kanssa pois. Valpas Fredegonda piti vaarilla kuninkaallista komua, sen lähtiessä Oikeuden Portista isolle lehtokujalle kaupunkiin päin. Viimeisen lipun kadottua hänen silmistään, hän palasi suurellisena torniin, sillä kaikista hänen huolistaan oli nyt tullut loppu. Hänen hämmästyksekseen kuopi keveä Arabialainen orit maata puutarhan takaportilla; ja kauhistuksekseen näki hän orjantappura-aitain läpi nuorukaisen, loistavassa kirjaillussa puvussa, sisarentyttärensä jalkain juurella. Kuultuansa hänen askelensa jätti nuorukainen hellän hyvästin, hyppäsi keveästi orjantappura- ja myrttipensaiden yli, heittäysi hevosensa selkään ja oli tuota pikaa kadonneena.
Hellä Jacinta unhotti, haikean murheensa valloissa, tätinsä närkästyksen kokonansa. Hän heittäysi hänen syliinsä ja alkoi nyyhkyttää ja itkeä.
"Voi minua onnetonta," huusi hän; "hän on nyt poissa! hän on poissa! ja minä en saa, koskaan enää nähdä häntä!"
"Poissa! Kuka on poissa? Kuka oli se nuorukainen, jonka näin sinun jalkaisi juurella?"
"Hovipalvelija kuningattarella, tätiseni, joka tuli sanomaan minulle jäähyvästiä."
"Hovipalvelija kuningattarella, lapseni," kertoi valpas Fredegonda hiljaa; "ja milloinka sinä tulit tutuksi kuningattaren hovipalvelijan kanssa?"