Kun kuvernööri Manco, eli Yksikätinen, joskus tahtoi sotaisella komulla uhotella Alhambrassa, pisti se aina häntä vihaksi kun häntä herjattiin siitä, että linna oli konnain ja salakauppiasten pesäpaikka. Mutta aivan äkkiarvaamatta päätti vanha valtikas ruveta parannus-toimiin; hän menetteli äkkipikaa, ja heitti kokonaisen hyyskän kulkijaimia linnasta ja Mustalaisten luolista ulos, joita on niin paljo kukkulan ympärillä. Myös lähetti hän sotamiehiä teille ja poluille ottamaan kiini kaikki epäluulonalaiset henkilöt.
Eräänä kirkkaana kesä-aamuna istui tämmöinen vartiosto, jossa oli tuo vanha äkäinen kapraali, joka oli noin mainioittanut hänensä tuossa notarion jutussa, yksi torvensoittaja ja kaksi tavallista sotamiestä, Generalifen puutarhan muurin luona, tiellä, joka tulee Auringon-vuorelta. Yhtäkkiä kuulivat he kavionkapsetta ja miehen äänen, joka karkeasti mutta jokseenkin soinnollisesti lauloi erästä vanhaa Castilialaista sotalaulua.
Heti sen jälkeen näkivät he rotevan, ahvettuneen miehen, joka repaleisessa jalkaväen univormussa talutti isoa Arabialaista, vanhaan Maurilaiseen tapaan koristeltua hevosta.
Kapraali kovin hämmästyi nähdessään oudon sotamiehen taluttavan hevosta ohjista ja tulevan tuolta yksinäiseltä vuorelta alas; menipä siis kohti ja huusi hänelle:
"Wer da (kuka siellä)?"
"Hyvä ystävä!"
"Kuka olet?"
"Köyhä sotamies, joka juuri nyt tulen sodasta, ja palkintona tuon muassani rikkilyödyn pääkallon ja tyhjän kukkaron."
He olivat kuitenkin saaneet tilaisuuden katsella häntä vähän likemmin. Hänellä oli laastari otsassa, joka, yhdessä harmaan parran kanssa, teki vielä jyrkemmäksi tuon perkeleellisen uhan ilmauksen, mikä hänen kasvoissaan näkyi, samalla kun levottomat karsastelevat silmät levittivät hänen kasvoilleen ikäänkuin hurttamaisen naurun pilkahusta.