Vastattuansa vartijain kysymyksiin sotamies näytti luulevan olevansa oikeutettu tekemään kysymyksiä hänkin puoleltaan. "Saanko kysyä," sanoi hän, "minkä kaupungin näen tämän kukkulan juurella?"
"Minkä kaupungin?" huudahti torvensoittaja; "ei, kovin pitkälle tämä menee. Täällä kuljeksii tuo roisto Auringonvuoren ympärillä, ja kysyy suuren Granadan kaupungin nimeä!"
"Granada; Madre di Dios! onko mahdollista?"
"Eipä lienekään!" vastasi rumputtaja; "etkä myöskään tienne ajatella, että tuolla näet Alhambran tornit?"
"Torven poika," vastasi muukalainen, "älä pilkkaa minua; jos tuo tosiaankin on Alhambra, minulla on ihmeellisiä asioita kuvernöörille jutella."
"Siihen tullee tilaisuutta," sanoi kapraali, "sillä me aiommekin viedä sinut hänen luoksensa." Sillä aikaa oli torvensoittaja tarttunut hevosen ohjiin, ja molemmat sotamiehet vallanneet miehen kädet. Kapraali itse rupesi kulkueen johtajaksi, komensi "eteenpäin mars!" ja kaikki lähtivät Alhambraan päin.
Ryysyinen jalkasoturi ja kaunis Arabialainen orit nostatti kaikkein vetelehtijäin ja sen juoruseurankin huomion, joka tavallisesti varhain aamusilla keräytyy kaivoille. Vesisäiliön rattaat lepäsivät, ja linttakenkäiset neitsyet seisoivat avosuin, ruukut kädessä, kun kapraali vankinsa kanssa kulki sivu. Kaikenlaista väkeä liittyi vähitellen kulkueen jälkijoukkoon.
Vihjauksia, oivalluksia ja arveluja kuultiin kulkueessa jos joitakin. "Se on karkulainen," sanoi yksi. "Salakuljettaja," kuiski toinen. "Rosvo," arveli kolmas; kunnes viimein oli saatu varmaan ratkaistuksi, että jonkun hurjan rosvojoukon päämies, kapraalin ja hänen väkensä rohkeudella, oli kiini otettu. "Hyvä, hyvä," sanoivat vanhat eukot, "olkoonpa päämies taikka ei, koettakoonpa luikahtaa kuvernööri Mancolta tiehensä, jos taitaa, vaikka sillä vaan on yksi käsi."
Kuvernööri Manco istui eräässä Alhambran sisemmässä salissa, juoden rippi-isänsä, erään läheisestä luostarista olevan turpean Fransiskani munkin kanssa, aamu-suklaatansa. Siivollinen, mustasilmäinen neito Malagasta, hänen hovimestarinsa tytär, passasi häntä. Kuiske oli käymässä, että tämä tyttö kaiken siivollisuutensa ohessa oli viekas, ilkipintainen tynkkä, joka oli keksinyt jonkun pehmeän pilkun vanhan kuvernöörin kivikovassa sydämessä, ja piti häntä kokonansa kurissaan. Mutta vaiti mokomista — noiden mahtavain, maallisten valtijain huoneellisia asioita oikeastaan ei pitäis koskaan nuuskia.
Kerrottaissa, että epäluulon alainen muukalainen, joka oli kuljeksinut linnan ympärillä, oli otettu kiini ja jo seisoi ulkopuolisella pihalla, kapraalin katsannossa, joka odotti hänen ylhäisyytensä käskyjä, kuvernöörin rinta paisui kopeudesta ja virallisesta mahtavaisuudesta. Hän antoi suklaakupin tuon siivollisen tytön käsiin, tuotatti isokahvaisen sapelinsa, otti sen vyölleen, väänsi viiksensä ylöspäin, istui isoon nojatuoliin, rupesi tuiman ja tuikan näköiseksi ja käski tuoda vangin sisälle. Sotamies astui sisään, niiden vieläkin häntä pitäessä kiini jotka ensiksi olivat hänen kätensä vallanneet, ja kapraali vahtina. Kuitenkin osoitti hän uskaliaisuutta ja itseluottamusta, ja vastasi kuvernöörin tuikeaan, tutkivaan katseesen pikamaisesti karsaasen katsahtamalla, mikä ei millään muotoa ollut närkkäälle, vankalle valtikkaalle mieleen.