Vaikka Filip oli kestänyt niitä monenkaltaisia vastuksia ja vaurioita, jotka ympäröivät häntä, näytti kuitenkin hänen seuralaistensa kavaltaminen viiltävän hänen sydäntänsä ja saattavan hänet epätoivoon. On sanottu, että "hän ei koskaan sen jälkeen ollut iloinen eikä menestynyt missään toimessaan". Toivon jänne oli katkennut — yrittämisen into sammunut — hän katsoi ympärillensä, mutta kaikki oli vaaraa ja pimeyttä; ei löytynyt yhtäkään säälivää silmää eikä käsivartta, joka olisi kyennyt auttamaan. Muutamien harvojen seuralaisten kanssa, jotka vielä pysyivät uskollisina hänen perin vaikealle asiallensa, kova-osainen kuningas lähti takaisin Toivon Vuoren lähitienoille, esi-isiensä entisille asuinmaille. Täällä hän kulki ympäri, ikäänkuin kummitus, keskellä menneen valtansa ja varallisuutensa autio-sijoja, nyt koditonna, perheetönnä ja ystäviä vailla. Parempaa kuvausta hänen turvattomasta ja surkeasta tilastaan ei tarvitse kuin sen, jonka historioitsian yksinkertainen kynä on piirtänyt ja joka huomaamatta suostuttaa lukian tunteita sen onnettoman soturin puoleen, jota hän soimaa. "Filip", hän sanoo, "kun Englantilaisten joukot olivat ajaneet häntä halki metsien toista sataa peninkulmaa edestakaisin, ikäänkuin petoa, tungettiin vihdoin oman luolansa tykö Toivon Vuorelle, josta hän vetäytyi muutamien parasten ystäviensä kanssa eräälle suolle, joka muuttui vaan vankihuoneeksi hänelle, siksikuin kuoleman sanansaattajat toivat jumalallisen luvan harjoittaa kostoa hänen suhteensa".
Tässäkin viimeisessä epätoivon turvapaikassa äkillinen suuruus kokoontuu hänen muistonsa ympärille. Ajatelkaamme häntä, kun hän istuu keskellä suruun vaipuneita seuralaisiansa, ääneti miettien kadonnutta onneansa ja saaden jylhää ylevyyttä lymypaikkansa kolkkouden ja auteuden kautta. Voitettuna, mutta et hätääntyneenä — maahan sorrettuna, mutta ei nöyrtyneenä — näytti hän käyvän ylpeämmäksi vastusten taakan alla ja nauttivan kiivasta tyydytystä, kun hän joi katkeruuden viimeiset pisarat. Pikku mielet masentuvat ja murtuvat vastoinkäymisistä; mutta suuret mielet kohoavat niitten yli. Jo paljas antaumisen ajatuskin saatti Filipin raivoon, ja hän ampui kuoliaaksi yhden seuralaisensa, joka esitteli jotakin rauhan keinoa. Ammutun veli kiirehti pakoon ja ilmoitti kostonhimosta päällikkönsä olopaikan. Joukko valkoisia miehiä ja Indianeja lähetettiin heti sille suolle, jossa Filip piileksi vimmassaan ja epätoivossaan. Ennenkuin hän huomasi, että he lähenivät, alkoivat he jo saartaa häntä. Vähän ajan kuluessa näki hän viisi uskollisinta kumppaniansa kaatuvan jalkainsa juureen; aivan mahdoton oli tehdä vastarintaa; hän syöksi ulos kätköstään ja yritti päätähavin pakenemaan, mutta joku luopio-indiani ampui häntä sydämeen.
Tämmöinen on tuon urhoollisen, mutta onnettoman kuningas Filipin vajanainen kertomus; häntä vainottiin, kun hän eli, häntä herjattiin ja häväistiin, kun hän oli kuollut. Kuitenkin, jos tarkastamme vaikkapa niitä puolueellisia tarinoita, joita hänen vihollisensa ovat hankkineet meille, huomaamme niissä semmoisen rakastettavan ja ylevän luonnon jälkiä, joka on kylläinen synnyttämään myötätunteisuutta hänen kohtalonsa ja kunnioitusta hänen muistonsa suhteen. Me näemme, että keskellä kaikkia alinomaisen sodankäynnin väsyttäviä huolia ja julmia intohimoja hän oli altis aviollisen rakkauden ja isällisen hellyyden lempeille tunteille ja ystävyyden jalostuttavalle vaikutukselle. "Hänen rakastetun puolisonsa ja ainoan poikansa" vangitsemista mainitaan riemulla, koska se tuottaa hänelle haikeata sydämen kipua; ilolla kehutaan likeisen ystävän kuoleman uudestaan haavoittavan hänen herkkätunteisuuttansa; mutta useitten niitten hänen seuralaistensa petos ja karkaaminen vihollisten puolelle, joitten uskollisuuteen hän oli luottanut, sanotaan tekevän hänen sydämensä autioksi ja ryöstävän häneltä kaikki lohdutukset. Hän oli isänmaan ystävä, joka innolla rakasti kansaansa — ruhtinas, joka oli uskollinen alamaisillensa ja pahoillaan heidän kärsimästänsä vääryydestä — soturi, joka oli uljas tappelussa, luja vastoinkäymisessä, kärsivällinen vaivoissa, nälässä ja kaikenlaisissa ruumiillisissa vammoissa, ja valmis kuolemaan sitä asiaa varten, jota hän oli ottanut puollustaaksensa. Ylpeänä sydämestänsä rakasti hän niin hiltymättömästi vapauttansa, että hän mieluisammin nautti sitä metsänpetojen joukossa taikka soitten ja rämeitten kauheissa ja nälänhaltuisissa kätköissä kuin taivutti korskeata mieltänsä antaumiseen ja eli vallanalaisena ja ylenkatsottuna uutis-asuntojen rauhassa ja hekumassa. Vaikka hänellä oli urhoollinen luonto ja hän toimitti semmoisia sankaritöitä, jotka olisivat kaunistaneet sivistynyttäkin soturia ja saattaneet hänet runoilian ja historioitsian esineeksi, eli hän kulkiaimena ja pakolaisena omassa maassa ja katosi niinkuin yksinäinen haahti hukkuu pimeään ja myrskyyn — eikä ollut yhtäkään säälivää silmää itkemässä hänen kuolemaansa eikä yhtäkään ystävän kättä hänen kohtaloansa kuvaamassa.