Urhoollisen ja jalomielisen Canonchet'in kohtalo ansaitsee erityistä mainitsemista: hänen elämänsä viimeiset tapaukset ovat mitä ihanimpia esimerkkejä Indianein ylevämielisyydestä, mitkä ovat säilyneet meille.
Vaikka tämä täydellinen tappio oli musertanut hänen voimansa ja hävittänyt hänen apukeinonsa, pysyi hän kuitenkin uskollisena liittolaisellensa ja sille onnettomalle asialle, jota hän oli ottanut puollustaaksensa. Hän hylkäsi kaikki rauhan tarjomukset, joita esiteltiin sillä ehdolla että hän pettäisi Filipin ja hänen seuraajansa, ja lausui, että "hän mieluisammin taistelisi viimeiseen mieheen saakka kuin rupeisi Englantilaisten palveliaksi". Kun valloittajat olivat hävittäneet hänen kotinsa ja partioretkillänsä rasittaneet hänen maatansa sekä ryöstäneet sen paljaaksi, täytyi hänen vetäytyä pois Connecticutin rannoille, jotka hän määräsi kokouspaikaksi kaikille Länsi-Indianeille ja josta käsin hän pani useat Englantilaisten uutis-asunnot autioksi.
Varhain keväällä lähti hän vaaralliselle retkelle ainoastaan kolmenkymmenen valitun soturin kanssa. Hän koetti tunkea Seaconck'in luo Toivon Vuoren seuduille hankkiaksensa siemenjyviä, joita hän aikoi kylvää väkensä elatukseksi. Tämä pikkuinen uskalikkojoukko oli turvallisesti päässyt Pequodin maan lävitse ja piti paraikaa lepoa Narrhagansetin keskipaikoilla jossakin wigwamissa likellä Pawtucket'in virtaa, kun sanoma tuli, että viholliset lähestyivät. Koska Canonchet'illa ei ollut sillä haavaa kuin seitsemän soturia luonansa, lähetti hän kaksi näistä läheisen kunnaan kukkulalle tuomaan tietoa vihollisista.
Säikähtyneinä, kun näkivät joukon englantilaista ja indianilaisia sotamiehiä joutuisasti likenevän, pakenivat he kovassa pelossaan päällikkönsä ohitse eivätkä seisahtuneet varoittamaan häntä vaaran suhteen. Canonchet lähetti uudestaan toisen vakoajan, joka teki samaten. Nyt hän pani kaksi vielä menemään. Hämmästyneenä ja kauhistuksissaan riensi toinen näistä takaisin ja kertoi, että koko brittiläinen armeija oli tulossa. Canonchet havaitsi, ettei ollut muuta neuvoa kuin pikanen pako. Hän yritti kiertämään kunnasta, mutta keksittiin. Vihollis-indianit ja muutamat nopeimmat Englantilaiset alkoivat ajaa häntä rajusti takaa. Huomaten, että kerkein ahdistaja oli aivan hänen kintereissään, heitti hän ensiksi vaippansa yltään, sitten hopeanauhaisen takkinsa ja vyönsä, josta viholliset tunsivat hänen Canonchet'iksi ja heidän intonsa eneni.
Kun hän viimein pyrki jonkun joen yli, livistyi hänen jalkansa joltakin kiveltä, ja hän upposi niin syvälle, että hänen pyssynsä kastui. Tämä tapaus täytti hänet semmoisella epätoivolla, että, niinkuin hän jälestäpäin tunnusti, "hänen sydämensä ja sisällyksensä vääntyivät ja hän kävi heikoksi kuin lahonnut puu".
Siinä määrässä oli hän rauennut, että, kun joku Pequodi-Indiani otti hänet kiinni vähän matkan päässä joesta, hän ei vastustanut, vaikka hänellä oli sekä suuri ruumiin voima että sydämen uskallus. Mutta kun hän oli joutunut vangiksi, koko hänen luontonsa ylpeys nousi; ja tästä hetkestä alkain me niitten kertomusten mukaan, jotka hänen vihollisensa ovat jättäneet meille, näemme vaan alinomaista ylevän ja ruhtinaankaltaisen uljuuden leimauksia. Kun yksi Englantilainen, joka oli ollut hänen ensimäisiä saavuttajiansa, vaan joka ei ollut täyttänyt kahdetta kolmatta vuottansa, kysytteli häntä, vastasi tämä korskea soturi, silmäillen ylevällä ylenkatseella toisen nuorekkaita kasvoja: "te olette lapsi — te ette ymmärrä sodan askareita — tulkoon teidän veljenne taikka päällikkönne — hänelle minä vastaan".
Vaikka hänen henkeänsä ehtimiseen luvattiin säästää niillä ehdoilla, että hän ynnä hänen kansakuntansa antautuisivat Englantilaisten valtaan, hylkäsi hän ne kuitenkin halveksimalla ja kielsi lähettämästä mitään tämänkaltaista tarjoumusta suurelle alamaistensa joukolle, sanoen, että hän ei tuntenut heistä ketään semmoista, joka suostuisi siihen. Kun häntä syytettiin, että hän oli rikkonut lupauksensa valkoisten suhteen; että hän oli kehunut, ettei hän antaisi heille yhtäkään Wampanoagia eikä edes Wampanoagin kynnen vertaa; ja että hän oli uhannut polttaa Englantilaiset elävältä heidän huoneisinsa; hän ei viitsinyt puhdistaa itseään, vaan vastasi ylpeästi, "että muut olivat olleet yhtä valmiit sotaan kuin hän, ja ettei häntä haluttanut kuulla sen enempää siitä".
Niin jalo ja järkähtämätön luonto, niin luja uskollisuus asiatansa ja ystäväänsä kohtaan, olisivat varmaan vaikuttaneet kaikkien kunnollisten ja miehuullisten tunteisin: mutta Canonchet oli Indiani, oli semmoinen olento, jonka suhteen sodalla ei ollut mikään suosio, ihmisyydellä ei mikään laki, uskonnolla ei mikään sääli — hänen täytyi kuolla. Hänen viimeiset sanansa, jotka ovat muistoon kirjoitetut, vastaavat hyvin hänen mielensä suuruutta. Kun kuolemantuomio julistettiin hänelle, lausui hän, "että hän oli hyvillään siitä, sillä hän sai kuolla, ennenkuin hänen sydämensä pehmeni taikka hän puhui jotakin, joka ei sopinut hänelle". Hänen vihollisensa antoivat hänelle soturin kuoleman, sillä hän ammuttiin Stonington'issa. Kolme nuorta sachemia hänen omasta säädystään toimitti työn.
Narrhagansetin linnan tappio ja Canonchetin kuolema järkyttivät juuria myöten kuningas Filipin asemaa. Hän koetti turhaan koota jotakin sota-armeijaa ja yllyttää Mohawkeja tarttumaan aseisin; mutta vaikka hänellä oli valtiomiehen syntyperäiset luonnonlahjat, ehkäisivät hänen sivistyneitten vihollistensa viisaammat vehkeet hänen tuumiensa toimeen-panemista, ja heidän sotataitonsa pelko alkoi lannistaa läheisten heimokuntien rohkeutta. Kova-osainen päällikkö näki, kuinka hänen valtansa päivästä päivään väheni ja hänen rivinsä nopeasti harvenivat hänen ympäriltänsä. Englantilaiset lahjoivat muutamat puolellensa; toiset kaatuivat nälkään ja vaivoihin ja niitä lukuisia päällekarkauksia torjuessaan, joilla heitä hätyytettiin. Hänen varansa olivat kaikki menneet; hänen valitut ystävänsä temmattiin pois hänen silmiensä edestä; hänen setänsä ammuttiin hänen vierestänsä; hänen sisarensa kuljetettiin vankeuteen ja jollakin hätäisellä pakomatkalla täytyi hänen jättää rakastettu puolisonsa ja ainoa poikansa vihollisten armon nojalle. "Kun hänen perikatoansa", lausuu historioitsia, "näin vähitellen joudutettiin, hänen onnettomuutensa ei sen kautta estynyt, vaan kasvoi suuremmaksi: koska hän itse sai kokea lasten vankeuden vaikutusta ja tiettyjä tunteita, ystävien katoa, alamaisten teurastusta ja kaikkien heimolaistensa tuhoa ja häneltä itseltä riistettiin kaikki maalliset lohdutukset, ennenkuin hänen oma henkensä vietiin."
Muun onnettomuuden lisäksi alkoivat hänen omat seuralaisensa sommitella juonia hänen henkeänsä vastaan; he mielivät hänen myymisellään ostaa itselleen kunniattoman turvallisuuden. Kavalluksen kautta suuri joukko hänen uskollisista puolenpitäjistään, Wetamoe'n — Pocassetin indianilaisen ruhtinattaren ja Filipin läheisen sukulaisen ja liittolaisen alamaiset houkuteltiin vihollisten käsiin. Wetamoe oli silloin heidän joukossaan ja yritti pakoon jonkun läheisen virran yli. Joko hän uupui uidessansa taikka nääntyi nälkään ja kylmään, hän löydettiin kuolleena ja alastomana joenrannalta. Mutta ei kuolemakaan, tuo onnetonten turvapaikka, jossa ei pahantekiöitäkään tavallisesti enää häiritä, antanut mitään suojaa tälle maanpakolaiselle, tälle naiselle, jonka suuri rikos oli harras uskollisuus sukulaistansa ja ystäväänsä kohtaan. Hänen ruumiinsa joutui miehuuttoman ja viheliäisen koston alttiiksi; pää eroitettiin vartalosta, pistettiin seipään päähän ja asetettiin näin Taunton'iin hänen kahletettujen alamaistensa katseltavaksi. Nämät tunsivat kohta onnettoman kuningattarensa kasvot ja tulivat niin liikutetuksi tästä kauheasta näystä, että, niinkuin kerrotaan meille, he puhkesivat "mitä hirveimpiin ja huikeimpiin valitushuutoihin".