Nyt alkavan taistelon luonto oli samanlainen, kuin usein kyllä sodat sivistyneitten kansojen ja villien välillä ovat. Valkoiset puolestansa toimittivat sitä suuremmalla taidolla ja menestyksellä, mutta vuodattivat suunnattomasti verta ja ylenkatsoivat peräti vastustajiensa luonnollisia oikeuksia; Indianit kannattivat sitä sillä rajulla uskaliaisuudella, joka asuu miehissä, jotka eivät pelkää kuolemaa eivätkä rauhalta odota kuin nöyrtymistä, alamaisuutta ja häviötä.
Eräs sen-aikainen arvoisa pappismies en saattanut tämän sodan tapaukset tietoihimme. Hän kuvailee innolla ja suuttumuksella jokaista Indianien harjoittamaa vainomusta, olipa se kuinka oikeutettu tahansa, samalla kuin hän hyväksyen mainitsee valkoisten julmimpia veritöitä. Filipiä soimataan murhamieheksi ja petturiksi; eikä ajatella, että hän oli syntyään todellinen ruhtinas, joka miehuullisesti taisteli alamaistensa etupäässä, jotta hän kostaisi perheensä kärsimän vääryyden, asettaisi kuntoihin heimokuntansa horjuvan vallan ja vapauttaisi isänmaansa anastavien vieraitten sorrosta.
Lavean ja yhden-aikaisen vastarinnan tuuma, jos semmoinen todella oli sommiteltu, olisi hyvin vastannut Filipin suuri-aatteista mieltä ja väkevään pyörteesensä temmannut kaikki, jollei se ennen aikojaan olisi tullut ilmi. Se sota, joka nyt syttyi, oli vaan partioretkien sota; oli vaan jakso satunnaisia sankaritöitä ja yksinäisiä yrityksiä. Kuitenkin se asettaa näkyviin Filipin soturin-neron ja uhkean urhoollisuuden; ja missä hyvänsä me noissa ennakkopäätteisissä ja kiihkoisissa kertomuksissa tapaamme suoria teko-asioita, näemme hänen osoittavan voimakasta mieltä, runsaskeinoisuutta, ylenkatsetta kärsimisten ja vaivojen suhteen ja kukistumatonta uskaliaisuutta, joka vaatii meiltä mieltymystä ja hyväksymistä.
Karkoitettuna isänsä alueilta Toivon Vuorelta heittäysi hän noihin äärettömän suuriin ja jäljettömiin korpimaihin, jotka ympäröivät uutis-asuntoja ja joihin oli muitten kuin metsän pedon tai Indianin mahdoton tunkea. Tänne hän kokosi sotajoukkojansa, niinkuin myrsky, joka kerää turmiovarojansa ukkospilvien poveen, ja saatti yhtäkkiä hyökätä esiin semmoiseen aikaan ja semmoisesta paikasta, kuin vähimmin odotettiin, häviötä ja kauhua kyliin levittämään. Tuon tuostakin saatiin noista uhkaavista hävityksistä ilmoituksia, jotka täyttivät uutis-asukkaitten mielen kammolla ja pelolla. Kaukaisen pyssyn pamaus ehkä välisti kuultiin yksinäisestä erämaasta, jossa tiettävästi ei yhtäkään valkoista miestä löytynyt; karja, joka oli kulkenut metsässä, koteutui toisinaan haavoissa; taikka joku Indiani tai pari nähtiin väijyvän metsän liepeillä ja yhtäkkiä katoavan; niinkuin salama, joka välisti näkyy hiljaisesti leikkivän sen pilven reunalla, joka rajuilman rakentaa.
Vaikka uutis-asukkaat toisinaan ajoivat häntä takaa, vieläpä aivan kiersivät hänet, pääsi Filip kuitenkin yhtä usein melkein ihmeellisellä tavalla välttymään heidän ansoistaan ja sukeltaen erämaahan katosi kaikilta etsiöiltä ja tiedustelioilta, kunnes hän ilmestyi jälleen jostakin etäisestä kulmasta ja pani maan autioksi. Hänen linnojansa olivat nuot suuret nevat, jotka siihen aikaan ulottuivat muutamiin Uuden Englannin maakuntiin ja olivat syntyneet muheista ja mustamutaisista rämeistä. Nämät nevat olivat täynnä viitoja, pensaita, rehottavia rikkaruohoja ja kaatuneitten puitten hajallansa makaavia, mäteneviä runkoja; surullisen näköiset katkot loivat varjonsa niitten ylitse. Pettävän pohjan ja sekasäyräisten polkujen vuoksi valkoisten miesten oli tuiki työläs kulkea noita pörhöisiä korpia, samalla kuin Indiani osasi metsäkauriin nopeudella puikkia niitten labyrintejä. Yhdelle tämmöiselle, isolle Pocasset Neck'in suolle, syöstiin kerta Filip ynnä joukko hänen sotureitansa. Englantilaiset eivät uskaltaneet seurata häntä, koska pelkäsivät pyrkimästä näihin pimeihin ja kauheihin piilopaikkoihin, jossa he ehkä uppoisivat hetteisin ja lietteisiin kuiluihin taikka joutuisivat väijyvien vihollisten ammuttavaksi. Sentähden he piirittivät suon suun ja alkoivat rakentaa vallituksia, näin vastustajiansa nälkään näännyttääksensä; mutta sydän-yön aikana Filip ja hänen soturinsa laskivat lautalla lammen yli, jättäen naiset ja lapset jälkeensä; ja pakenivat länteen päin, jossa he sytyttivät sodan liekkejä Massachusettsin ja Nipmuckin heimokunnissa ja uhkasivat Connecticutin uutis-asuntoa.
Tällä tapaa ruvettiin Filipiä kaikkialla pelkäämään. Se salamyhkäisyys, jossa hän liikkui, suurensi hänen todellista kammottavaisuuttansa. Hän oli paholainen, joka hyöri pimeydessä, jonka tuloa ei kukaan voinut odottaa ja jota vastaan ei kukaan tietänyt milloin olla varoillaan. Koko maa oli täynnä kulkupuheita ja hämmästystä. Filip näytti olevan läsnä melkein joka paikassa; sillä mistä hyvänsä noitten avarain rajamaitten loukosta joku hyökkäys metsästä tapahtui, Filip sanottiin olevan sen johdattaja. Uskottiinpa hänestä paljon yliluonnollisiakin asioita. Kerrottiin, että hän nostatti henkiä ja että häntä seurasi vanha indianilainen noita-akka eli profetissa, jonka kanssa hän piti neuvoa ja joka autti häntä lumouksillaan ja lohduillansa. Niin oli tosiaankin usein indianipäällikköjen laita; joko sen vuoksi, että itse olivat herkkäluuloisia taikka koettivat vaikuttaa muitten herkkäluuloisuuteen. Kuinka suuri profeettain ja haaveksijain valta on taikauskoisten Indianein suhteen, todistaa täydellisesti moni kohtaus äskeisissä villikansojen sodissa.
Siihen aikaan, jolloin Filip pakeni Pccassetista, oli hänen tilansa kovin vaikea. Hänen joukkonsa olivat useista tappeluista harvenneet ja hän oli tyhjentänyt melkein kaikki apulähteensä. Tänä vastusten hetkenä sai hän uskollisen ystävän Sanonchet'ista, joka oli kaikkein Narrhagansetien korkein päällikkö. Tämä oli Miantonimo'n poika ja perillinen, tuon suuren päällikön, jolle, niinkuin jo mainittiin, uutis-asukkaat petollisesti hankkivat kuoleman, kun hän oli luonnollisella tavalla suoriunut salaliiton syytöksestä. "Hän peri", kuuluu vanhassa aikakirjassa, "kaiken isänsä röyhkeyden ja ylläpäisyyden niinkuin myöskin hänen vihansa Englantilaisia vastaan: — hän oli todellakin isän häväistyksen ja vääryyden perillinen sekä hänen murhansa laillinen kostaja." Vaikka hän ei ollut millään lailla ryhtynyt tähän toivottomaan sotaan, vastaan-otti hän kuitenkin Filipin ja hänen hajotetut joukkonsa avoimin sylin ja antoi heille mitä jaloimmalla tavalla apua ja suojaa. Tämä tuotti hänelle kohta Englantilaisten vihan ja nämät päättivät iskeä ankaran iskun, joka sysäisi molemmat päälliköt yhteiseen perikatoon. Suuri sotajoukko koottiin sentähden Massachusettsista, Plymouthista ja Connecticutista ja vietiin Narrhagansetien maahan sydäntalvella, jolloin suot olivat jäässä ja lehdettöminä eivätkä enää tarjonneet Indianeille pimeitä ja poluttomia turvapaikkoja, koska niitä sopi verrattain helposti kulkea.
Päällekarkausta varoen Canonchet oli kuljettanut suurimman osan varoistansa ynnä heimokuntansa ikäpuolet, vähäväkiset, vaimot ja lapset lujaan linnaan, johon hän ja Filip olivat samoin ikään asettaneet parhaat soturinsa. Tämä linna, jota Indianit katsoivat kukistamattomaksi, siaitsi keitaalla, joka saaren kaltaisena kohosi keskeltä suota ja käsitti viisi kuusi acre'a (tynnyrinalaa) maata. Se oli rakennettu paljoa suuremmalla järkevyydellä ja taidolla, kuin mitä Indianein varustukset tavallisesti osoittivat, ja toi näkyviin näitten molempain päällikköjen soturin-neron.
Joku luopio-indiani oppaana, tunkesivat Englantilaiset joulukuun kinosten lävitse näitten varustusten luo ja kävivät äkki-arvaamatta linnaväen kimppuun. Taistelo oli kiivas ja raju. Päällekarkaajat viskattiin takaisin ensimäisessä ryntäyksessään, ja monta heidän urhoollisinta upseeriansa ammuttiin, kun he miekka kädessä hyökkäsivät linnaa vastaan. Ryntäys uudistettiin suuremmalla menestyksellä. Osa varustuksista valloitettiin. Indianit karkoitettiin toisesta asennosta toiseen. He puollustivat maatansa askelesta askeleen, taistellen epätoivon tuimuudella. Suurin osa heidän veteraneistaan ruhdottiin maahan; ja pitkän ja verisen tappelun perästä Filip ja Canonchet ynnä kymmenkunta henkiin jääneitä sotureita heittivät linnan ja peräytyivät ympäröivien metsien kätköön.
Voittajat pistivät wigwamit ja linnan palamaan; kaikki oli pian ilmitulessa; monta ijäkästä miestä, monta naista ja lasta hukkui liekkeihin. Tämä viimeinen väkivaltaisuus voitti Indianeinkin kylmäkiskoisuuden. Läheiset metsät kaikkuivat vimman ja epätoivon ärjynästä, jonka pakenevat soturit laskivat, kun näkivät, kuinka heidän majansa hävitettiin, ja kuulivat vaimojensa ja lastensa tuskan-huudot. "Wigwamien palaminen", sanoo joku sen-aikainen kirjoittaja, "naisten ja lasten parkuna ja itku ja soturien riekuna synnyttivät niin kauhean ja liikuttavan näyn, että se salvasi syvästi muutamien sotamiesten sydämeen". Sama kirjoittaja lisää varovaisesti, "heitä epäilytti kovasti ja he tutkistelivat totisesti jälestäpäin, sopiko vihollisten elävältä polttaminen yhteen ihmisyyden ja evankeliumin lempeäin perusaatteiten kanssa".