"Siitä minäkin olen vakuutettu, mutta hän voisi kuitenkin olla…"
"Säästä minua, pikku Klaaraseni! Minä tiedän jo ennakolta kaikki, mitä aiot sanoa. Hän voi olla köyhä ja alhaista sukua, ja kuitenkin hyvä ihminen. Epäilemättä, mutta hän ei kuitenkaan olisi siinä tapauksessa Kustaalle sopiva. Ahtaissa oloissa syntyy helposti ahdasmielisyyttäkin, sanottakoon mitä hyvänsä, ja se, joka alinomaa saa puutetta kärsiä, käy pian itsekkääksi ja kateelliseksi. Jumala parhaiten tietää, että se on anteeksi annettavaa, enkä minä puolestani sitä tuomitse, mutta ei senlainen ihminen juuri rakastettava ole."
"Kummallisesti köyhyys sinua kauhistuttaa, Anna."
"Ja yhtä kummallisesti se sinua taas viehättää, Klaaraseni. Kun sinä vaan näet viheliäisyyttä ja repaleita, silloin sydämesi on valloillaan, etkä sinä ollenkaan ajattele, kuinka ihminen useimmiten on itse syynä köyhyyteensä. Kun sinä istut vaivaishuoneelaisen tautivuoteen ääressä, silloin olet sinä oikein mielityössäsi. Minäkin autan mielelläni köyhiä, mutta kernaimmin sen teen pyytämättä ja olen heistä vähän kauempana. Mutta nyt sinä näytät oikein vihaiselta, pikku Klaara; suo anteeksi, jos olen sinua loukannut."
"Sinun tähtesi vaan olen pahoillani, Anna, sinun tähtesi olen kovin pahoillani. Tuskin voin sanoilla lausua, mitä sydämeni tuntee, mutta mieltäni rasittaa melkein kärsimätön halajaminen."
Anna riensi sisarensa luokse, silitti hyväellen hänen hiuksiaan suuteli häntä poskelle ja katseli häntä levottomalla hellyydellä.
"Oi, sinua armas, siunattu lapsi, sinä et saa vaivata itseäsi tuonlaisilla ajatuksilla, iloitse sinä vaan elämästä ja nauti huolettomana hyviä päiviä. Nyt minä sinulle soitan ja laulan oikein rattoisan laulun."
Tarkalla huomiolla kuunteli Klaara sisarensa kaunista ja sointuvaa ääntä: kun hän sen ohessa ihaillen katseli tämän suloisia kasvoja, punastui hän ujoudesta muistaessaan niitä rohkeita sanoja, joita hän juuri oli lausunut vanhemmalle sisarelleen, joka kuitenkin oli häntä paljon ymmärtäväisempi.
"Hiljaa, Anna, vaunut varmaankin ajoivat pihaan."
"Kukahan näin myöhään tulee? Mitä nyt?" Viimeiset sanat lausuttiin osaksi palvelijalle, osaksi turkkiin kuoritulle naiselle, joka heti palvelijan jälessä tuli ovesta sisään. Hän näytti olevan ylen vireä ja näppärä olennoltaan; kasvot olivat punaveriset ja mielittelevät ja hänen terävät silmänsä liikkuivat vilkkaasti ja tutkistellen esineestä toiseen huoneessa. Nainen kävi innokkaasti puheesen ja alkoi näin esitellä itseänsä: