"Rouva Klemme, tätä ennen Kristina Spag. Vahinko ett'ei överstinna ole kotona, kenties te ette koskaan ole kuulleetkaan nimeäni mainittavan?"
"Olemme tosin", vastasi Klaara ystävällisesti, samalla kuin hän antoi kättä tuolle pienelle rouvalle ja vaati häntä istumaan; "tehän monta vuotta hoiditte vanhempaini taloutta ja menitte sitten naimiseen erään asioitsijan kanssa; minä tunnen teidät vallan hyvin. Ikävää vaan, että äiti juuri sattuu olemaan poissa."
"Niin, se nyt oli varsin ikävätä! Minä olen pari päivää vieraillut lankoni luona, hänen, joka omistaa Sammaltalon, — kaiketi tiedätte, missä päin Sammaltalo on — Ettekö tosiaankaan? Tänä yönä minä kyytivaunuilla menen Kyöpenhaminaan, sillä minun täytyy päästä lähtemään sieltä aamujunassa. Lankoni teki minulle sen hyvän työn, että kyyditti minua tänne, kun hän kuuli, kuinka kovin halusin teitä nähdä. Kustaa kuuluu olevan meriupseeri, ja te, arvatakseni olette Klaara. Jumalani, kuinka te olette äitinne näköinen! Teitä vielä käsivarrella kannettiin, kun teitä viimeksi näin, — niin se aika kuluu! Tämä kuitenkin on Anna."
Hän loi ruskeat silmänsä kummallisella katseella Annaan, jota tuo vakoileva, kiinteä silmäileminen vaivasi ja harmitti. Hän ei kuitenkaan antanut häiritä itseään, vaan jatkoi soittamistaan ja antoi Klaaran vastata edestänsä. Rouva Klemme alkoi riisua päällysvaatteita päältään, irroitti karvakauluksen kaulaltaan, laski sen ynnä kissan-nahkaisen muhvinsa tuolille, ja näytti odottavan virvokkeiden tarjoamista.
"Ei minun tähteni mitään vaivaa", lausui hän samalla, "ei millään muotoa mitään vaivaa!"
"Pikkuinen kuppi teetä vaan", vastusti Klaara hyväntahtoisesti, "se heti on valmista ja vaunut voivat sen aikaa hyvin odottaa."
Ja hän riensi kevein askelin huoneesta toimittaakseen vieraalle kestitystä. Pikku Klaara raukka!
Anna yhä soitti; rouva Klemme lähestyi häntä.
"Te soitatte erittäin hyvin", lausui hän puolittain tuttavallisesti; "tuonlaista taitoa harvoin saa kuulla."
"Suokaa anteeksi!" vastasi Anna, samalla kuin hän nousi ja sulki pianon. Rouva Klemme heti käsitti loukkauksen tässä anteeksi anomisessa. Tuo nuori tyttö ei siis ollutkaan hänen huvikseen soittanut, päin vastoin hän tykkönään oli unhottanut hänen läsnäolonsa. Taaskin ilmaantui sama outo katse noihin ruskeisin silmiin. Anna kesti sen ensimmältä kylmällä ja ylpeällä välinpitämättömyydellä, mutta kun sitä yhä kesti ja rouva Klemme yhä lisäsi sen painoa päätänsä pudistamalla ja hiljaa huokaamalla "oh-hoo-hoo!" täytyi hänen viimeinkin kärsimättömästi lausua: