"Te katselette minua niin kiinteästi!"
"Teinkö niin? Voi olla. Minua oikein ilahuttaa, että teillä on näin hyvät päivät — sillä hyvät päivät teillä kaiketikin lienee — eikö niin?"
Rouva hymyili puolittain pilkallisesti, puolittain säälien tätä lausuessaan: Annaa pöyristytti kummallisesti ja hän olisi mieluimmin mennyt menojaan; mutta hän hillitsi samalla itsensä, sillä eipähän tuon alhaisen ja jokapäiväisen rouvan puheesta tarvinnut väliä pitää, ja vielä vähemmin häntä tuli pelätä!
"Minulla on varsin hyvät päivät", vastasi hän ja katsoi rouvaa suoraan silmiin, "mutta teillä varmaankin on jotakin sydämellänne, sanokaa vaan suunne puhtaaksi."
"Ei suinkaan omasta puolestani, ei millään muotoa, mutta tässä elämässä on vastakohtia, jotka kipeästi koskevat tunnokkaasen ihmiseen. Minä puolittain toivoin teidän antavan minun toimitettavakseni jotakin; varmaankin teillä on yltäkyllin rahoja säästössä, ja Jumala parhaiten tietää, kuinka tarpeen teidän apunne olisi; mutta ei asia minua tietysti liikuta, ei vähääkään."
"Teidän tulee puhua suoraan, minä en muutoin ymmärrä sanaakaan."
"En millään tavalla tahtoisi teidän mieltänne pahoittaa, armas tyttöseni, mutta toiselta puolen olen taas velvoitettu puhumaan. Onnettomuudet ovat häntä kohdanneet toinen toisensa jälkeen; ensin hän taittoi jalkansa, ja kun hän sen verran parantui, että pääsi nojasauvalla kävelemään, niin tuo raukka lankesi ja taittoi käsivartensa. Hänen on täytynyt myydä huonot tyyny-risatkin sängystään eikä hän tietysti ole voinut lääkäriäkään maksaa. Hän, poloinen, ei mielellään tahtoisi köyhäin huoneesen mennä, mutta kaiketi hän sinne kuitenkin viimein joutuu, ell'ei tauti häntä sitä ennen tapa, sillä isäntä ei tahdo häntä enää pitää huoneessansa, jota ei ole ihmetteleminen. Voitteko nyt käsittää, että mieleeni juohtui monenlaisia ajatuksia, kun näin teidän noin hienona ja iloisena, tiesin tuon poloisen hoidotta makaavan siellä köyhyydessä ja kurjuudessa."
"Mutta suuri, laupias Jumala, kenestä te oikeastaan puhutte? Mitä se ihminen minuun enemmän koskee kuin muihinkaan?"
Rouva Klemme tuijotti hämmästyneenä tytön kalveihin ja tuskallisiin kasvoihin; hän nähtävästi jo katui puhettaan ja änkytti hätäisenä:
"Te, kenties, ette asiasta tiedäkään? Mitä olenkaan tehnyt! Minä luulin teidän sen tietävän."