Ja pelastukseks' isänmaan varansa kansa kantoi, ja rikas uhras aarteitaan ja köyhä ropons' antoi, ja niinkuin vaimot Kartaagin helynsä riisti naisetkin ja kullat kulmiltansa.
Ja itse kylmään kivehen se lempi sijoittuupi, ja paasi liittyy paatehen ja holvit muodostuupi, ja ylös, ylös pilvihin kohoopi lailla temppelin nyt Suomen kansan huone.
Ja kotipaikan valo saa, jot' äsken uhkas halla, ja lämmin liesi kohoaa nyt helläin kätten alla ja valaisee ja lämmittää, kun synkkää on ja pimeää ja elo kolkoks käypi.
Mut näin kun yö taas peittää maan, niin saman lieden luota uus joukko lähtee sotimaan ja puoltamahan tuota. Ja aseet: rakkaus ja työ ne taaskin vihamiehen lyö ja uusi saadaan voitto.
Paavo Cajander.
Salomaa.
Yht' ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa tai'an luomana taas, kaunoinen salomaa. Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat, lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo. Nään sinut, ennellään, nään taas tutut, lempeät kasvot, joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään. Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.
Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti, salmia kierrellyt, kaikua kiusannut; katsellut sylissäs olen Wellamon neitosen maata hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää; taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.
Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut, noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen, noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan: nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan, kultia lähteissään heitellen yli maan, tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen; tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön, ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.
Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket tuolla sun helmassas, seurass' ystävien! Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas, polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen. Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen, nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella taas tulevaisuuden verhoa nostellut; nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille, toivonut taivasten antimet runsaimmat, toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän, teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen… Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!