Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.

Paavo Cajander.

Kuva.

Mun huonehessani seinäll' on yks kuva halpa ja koruton, se siinä ollut on monta vuotta, ja aina ihaelen ma tuota.

En tiedä mi siinä viehättää, lumenko peittämä harmaa pää, vai surun uurtamat vaot nuoko, vai silmän lempeä tuike tuoko.

En tiedä; mutta niin lämmin on sen läheisyys, kuin auringon, ja ompa kuin hänen katsannastaan heloittais taivahan rauha vastaan.

Ma tuntikausia ihaillen kuvoa tuot' yhä katselen, ei sulho kultoaan punastuvaa niin tyystin katso kuin minä kuvaa.

Ja kun ma katson, niin vähittäin herääpi muistoja mielessäni niin armahaita, niin ihanoita ja kaivatessani katkeroita.

Ma poies mennehen polvekseen nään lapsuusmaailman riemuineen, nään kynttilöitä ja joulupuita ja ystävyksiä hymysuita.

Ja ompa kuin kuva elon sais ja mua hellästi katsahtais, ja ompa kuin hänen katsannastaan heloittais taivahan rauha vastaan.