Ja lahden laine läikähtää, niin iloisesti hymähtää: no, tullos, vanha tuttavain ja loiski, läiski helmassain, niinkuin sa ennen teit!

Ja puro huutaa pulputtaa voit vielä myllyt rakentaa, mä niitä väännän ahkeraan, kun kohdata sun taasen saan sa, armas ystävä!

On hellä mieli mullakin, kun näitä katson, tervehdin, kun mennyt aika armas näin on iloinensa edessäin ja sulo-muistoineen.

Se aika oli armainen, ma laulelin kuin leivonen; ei ollut huolet seurassa, kun vaan ol' leipää kontissa ja lähde lehdossa.

Niin kevyt sydän sykkäili ja mieli raitis liiteli kuin perho puhdas ilmassa; — niin — miks'ei oisi muistissa ne ajat armahat!

Kust. Killinen.

Iltalaulu.

Hiljaa, hiljaa! Ilta on. Taivas tummeneepi, luonto tyyntyy lepohon, maa jo himmeneepi.

Haukottava hämäryys pirtin pienen täyttää, pärekin jo pihdissään pienemmältä näyttää.

Tuutusessa tummemmin keinuu leino lapsi, alkaa armas äitikin tulla tummemmaksi.