Kant. I. 174.
NEIEN LAULU.
Kun kävin mataramaalla, Keikuin keltakankahalla Eilen iltamyöhäisellä, Aletessa aurinkoisen, Lintu lauleli lehossa, Kyntörastas raksutteli, Lauleli tytärten mielen, Ja lauloi miniän mielen. Mie tuota sanelemahan, Linnulta kyselemähän: Oi sie kyntörastahainen, Laula korvin kuullakseni, Kumman on parempi olla, Kumman olla kuuluisampi: Tyttärenkö taattolassa, Vai miniän miehelässä? Tianenpa tieon antoi, Kyntörastas raksahutti: »Valkea kesäinen päivä, Neitivalta valkeampi, Vilu on rauta pakkasessa, Vilumpi miniävalta; Niin on neiti taattolassa, Kuin marja hyvällä maalla, Niin miniä miehelässä, Kuin on koira kahlehissa, Harvoin saapi orja lemmen, Ei miniä milloinkana».
Kal. 8 r.
KUN TÄMÄ KANA KATOVI.
Kukapa tässä kukkunevi, Kenpä kielin laulanevi, Tämän kunnahan kukuilla, Tämän harjun hartehilla, Kun tämä kana katovi, Tämä hanhi hairahtavi, Eksyvi emosen tuoma, Punapuola pois menevi.
Kun tämä kana katovi, Tämä hanhi hairahtavi, Katoi luuta lattialta, Huosia pesinpytystä, Tuopin korvat tummenevat, Pinttyvät[3] pikarin laiat.
Kun tämä kana katovi, Tämä lintu liikahtavi, Niin tämä mäki menevi, Tämä linna liikahtavi, Sivuin tästä tiet tehä'än, Alta rannan raivatahan.
Kun tämä kana katovi, Tämä puola pois menevi — Tahi kun kuolen kuulu piika, Kätönen kasarivaski,[4] Jääpi sulhoset surulle, Miehet mielimurtehille, Partasuut pahoille mielin, Hattupäät halajamahan.
Kant. II. 18.