Ja pustalta pustalle hurmaavat Säveleet tulistuttain saa — Vaan kauvaksi kiirivi kaiunnat Ihastuttaen maailmaa.
Mut tuntematonnapa Suomenmaan Minä korpia raivailen Ja kontion kanssa mä painin — vaan Kuka muualla huomaa sen?
Maat kaukaiset kerranpa peljätti Sotaratsuni temmellys: ui meren poikki — jo valtasi Koko maailman hämmästys.
Vaan kunnian kentällä synnyinmaan Unohuttanut hänkö ois? Ei, taas ikävöi se jo Pohjolaan Tyveneen pian sieltä pois.
Tään maan tosin vierahat hylkäjää: Perin halpa se heistä on, Vaan mulle on herttaisin, armain tää — Koti kultainen, verraton!
Tääll' lehtojen siime ja kunnasten Sinisyys mua riemastaa, Oi, tääll' ikihonkapa huokaillen Minun huoleni ilmi saa!
Oi, miss' sini taivahan kuulaamp' on, Suvi-yö valoinen on näin? Miss' yhtyvi tähtien loistohon Palo hulmuva talvissäin?
Soi sorjana kuohussa koskien Sävel kantelon kaikuvan — Vaan sen sulosoittoa kuullellen Minä mainehen unhoitan.
Oi terve, Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.