Jo lankevi illan varjot Ja himmeä ehtii yö. Kaikk' käyvät jo leposalle, Vaan neitoa estää työ. Hän loppuhun kankaan saapi, Sen puista jo irroittaa; Läp' yön puvun neuloo siitä, Sen aamuhun valmiiks saa.
On aamu ja käy hääsaatto Nyt kirkkohon verkalleen Ja vieressä sulhon uljaan Käy morsian kruunuineen. Ja uhkea Herran huone Luo tuntehet hartahat; He saattoa johdatellen Luo alttarin astuvat.
Vaan alttarin luona nainen On kalvea, verho sen On palttinakaapu, sormus Sen sormessa kultainen. Ja keltaiset kutrit liehuin Luo sulhasen rientää hän: »Et uskoton ollut sentään, Oi armahin ystävän'!
Nää morsiusvaatteet vasta Tän' aamuna valmiiks sain — Sun pettävän äiti luuli — Mä luotin ja toivoin vain, Sun valasi kalliit muistin — Voi kuinka sä rikkoisit ne! Ja tänne mä riensin — Kulta, Nyt käymmehän vihille!»
Näin lausuen autuaasti Miel-puoli nyt myhäjää, Käs'vartehen sulhon tarttuu, Luo alttarin lähentää. Taas morsiussaatto kohta Käy kirkosta palaten — Kaks keskessä mielipuolta Ja morsian murheinen.
OI TERVE, MAGYAR!
Oi terve, Magyar, jalo pustan mies! Sua veljesi tervehtää. Jo mainehen luo sinun kulkee ties, Minun viel' olon' oudoks jää.
Kun soi sotatorvesi, ratsus kun Sotakentällä hirnahti, Jo ympäri mait' urotöitäs sun Huhu kaukainen kanteli.
Vaan pois sotasoihdun sä sammutit, Elämää opit rauhaisaa: Sä auralla pelloksi perkailit Heti maatasi viljavaa.
Ja kunnahan rinteellä helle saa Rypäleesi jo hehkumaan; Sen nestettä maistaen, kaiuttaa Runoniekkasi kanneltaan.