Puhjetessa kukka puhtahin, Lehti tuorein hiirenkorvallisna. Kevähästä kesä kaunihin, Lintuin laulu silloin suloisinta. Aamusella päivä armahin, Kastehelmen kukkaa suudellessa. Lemmen kukan ensin puhjetessa Sydän sulin onpi neitosella.
31.
Silloinpa syntyi minun kultani, Kun kirkas päivä nousi taivahalle: — Siitä sielun kirkkaus. Ja kuu kun riensi lempeänä länteen: — Siitä sydämmen lempeys. Koi kaunihisti silloin vilkutteli: — Siitä silmäin ihanuus. Ja ruusut juuri puhkeilivat silloin: — Siitä kasvoin kauneus. Ja lemmenkukkaa kevät kasvatteli: — Siitä lempi rinnassaan. Sen Luoja käski mulle kasvamaan.
UNO VON SCHROWE.
Syntyi Hartolassa 25/1 1853, tuli ylioppilaaksi 1872, opettajakandidaatiksi 1881. Kuoli 1/10 1886 Görbersdorfissa Schlesiassa, jonne oli lähtenyt parannusta etsimään hivuttavaa rintatautia vastaan. Hänen runojansa löytyy albumissa Kaikuja Hämeestä y.m.
MORSIAN.
Hän kangasta helskytellen Nyt kutovi uutteraan, Ja kultainen kihlasormus Hänen kiiltävi sormessaan, Ja niidet ne nousee, laskee Ja sukkula suihkailee, Jalat tanssivi polkusilla Ja loimet ne lyhenee.
Vaan kalpeus poskipäillä On kutoissa morsion, Ja silmässä luonti, tuike Niin outo ja kumma on. Mut sukkula kiirein lentää Ja neitonen myhäjää, Ja kutrien kultalaineet Ne harteilla läikkyää.
»Jo herkeä lapsi parka! Mi kankaalla kiire on? Jo toisehen kuuloitettiin Sun kultasi uskoton.» Vaan sanoja näitä äidin Ei kuulevan neito näy, Sen sormissa vinhemmästi Vaan sukkula suihkain käy.
Niin kutovat viikon, kaksi Ja kolmekin kohta on. »Jo herkeä tyttö raukka, Käy lapseni lepohon! Sun uskoton kulta petti, Ja huomenna häät on sen Ja alttarin luona pappi Hänet vihkivi toisehen.»