Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo, Ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo. Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin, Ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.
Ja äänet hälle kuiskaa: »jo kuole, kurja, pois, Mit' tehtävätä täällä sinulla enää ois? Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas, Oot myönyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas».
Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan, Mut turhaan elon voimaa hän etsii unistaan. Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa, Ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.
Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas; Tuon elon sanan lausui mies uljas, tarmokas. Sen, minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan, Sen selvästi hän lausui, hän, lapsi Suomenmaan.
»Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on, Ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon. Nuo öiset sumut vieraat, ne poista mielestäs, Ja tulevainen onnes vaan etsi itsestäs.
Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo: Nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo. Sun kieles vieras sorti: se voimaan nosta taas, Ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas».
Ja pilvet unelmitten jo halkas sana tuo, Ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo. Ja rohkeutta vuoti se kansaan murrettuun: Sen haudan partahalta vei elon taisteluun.
Näin Snellman kansans' nosti, sen taisteluhun vei: Jos horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei; Ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi, Hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.
Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen, Kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten: Ei Väinön kansa kuollut, eik' ota kuollakseen, Mut uuden ajan itse nyt luopi itselleen.