Yksin kulku kolkoks käy. Terve matkamiesi! Mustalaisen seura suo hupaa kukatiesi. Kulkenut oon iloiten Halki maitten useitten. Koti kaikkialla Mull' on taivasalla.
Kysyt, enkö kaivannut koskaan kotimaata? Mitä sillä tekisin, arvata en saata. Luona kansain kaikkien Ilon löytää iloinen. Näin jo maata monta, Mut en riemutonta.
»Mik' on minun uskontoin?» Tahdotko sen kuulla? Tuta riemu rinnassain, laulaa sitä suulla. Elämämme meille on Suotu vuoksi nautinnon. Sen, ken sit' ei nauti, Tappakohon tauti.
Sanot, että maailma oma onpi Tuonen, Että elo loppuupi. Kernaasti sen suonen. Kuka täällä viitsiskään Elää, elää yhtenään? Uupuu vihdoin henki Keskell' pitojenki.
»Mutta jälkeen kuoleman?» Kukapa sen tietää? Tuskin tutkimustakaan asia tuo sietää. Kuihtuu kukka, kaatuu puu, Linnun laulu lakastuu. Niin käy elävitten, Mitä tulee sitten?
»Oonko tuskaa tuntenut?» Turhanpäiväisillä Älä mua rasita enää kyselmillä. Sulaa suru suurinkin, Kuivaa kyynel kuuminkin, Omat huoles kanna, Iloita mun anna.
KOSKEN PARTAALLA.
Illalla kerran mielin murheisin Ma kosken partahalla katselin, Kuink' aallot, yhä uudet, voimakkaina Toistensa kanssa kilpailivat aina.
Niin voimakkaasti huminansa soi, Kuin vapahitten ääni yksin voi. Riemuiten riensivät he polkuansa, Ja sanat nää ma kuulin pauhussansa:
»Eteenpäin käyvät lapset Vellamon, Eik' estä heitä käsi kohtalon: Ei kadota se koskaan onneansa, Ken vangita ei anna sieluansa.