Kuin me, te ihmislapset riemuiten Eteenpäin kulkisitte onnehen, Jos voimanne te kerran tuntisitte Ja kahlehitta käydä tohtisitte!»
ENSIMMÄINEN LEIVO.
Jo soi sun äänesi, leivonen, Vaikk' kylmä ilma on vallan. Sä laulat kevättä toivoen Taas jälkeen yöllisen hallan. Vaikk' yöt on kylmät ja synkeät, Ja lumen peitossa maamme, Iloiten ilmassa viserrät: »Kevähän kohta me saamme!»
On uskos suuri, sä pienoinen! Oi, jospa keskellä jäiden Vois tuloa toivoa riemuiten Keväisten lämpöisten säiden; Unohtain kauhua tyhjyyden Ja hallojen turmioita, Haaveilla paistetta päivyen Ja niittyjä vihannoita!
JOOSEPPI MUSTAKALLIO.
Syntyi 19/7 1857 Säräisniemellä, tuli ylioppilaaksi 1878, filosofian kandidaatiksi 1883, kouluopettajaksi Poriin seur. vuonna, Suomen lähetysseuran lähetysjohtajaksi 1898. Julkaisi 1886 kokoelman runosepitelmiään nimellä Pulmusparvi.
KARJALASSA.
Ryysyisenä kulki miesi Kumartaen ohitsein; Silloin silmihinsä katsoin Ja mä kysymyksen tein:
Turvemökki, olkikatto, Kansa myöskin ryysyissään! Näinköhän mä uskon tuota, Näinköhän mä totta näen?
Tyynehesti miesi työnsi Kätens' laihan kätehein — Totta siis! Ja sillä kertaa Kuohahti mun sydämmein.