Ja loistaen kauvan Ne kertovat rakkaudesta, Mi lämmitti rau'an, Ja raution raatamisesta, Mi kuusien alla nyt uinuu.
Ja matkallansa Yhä, luoden tulta, ne liitää, Ja Suomen kansa Se siunaten seppoa kiittää, Mi kuusien alla nyt uinuu.
REVONTULET.
On päivä poissa, ei hohda hanki, Ja yöhyt uhkavi Pohjolaa, Ja vait on järvi, ja virta vanki, Ja yllä pakkanen paukkuaa. Mut kohta öisessä sankeassa Jo taasen taivolla salamoi, Ja päivä uusi on alkamassa, Ja koittamassa on uusi koi.
Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, Ja taivas kaarena kirkastuu! Ja tuolla, katsohan, valokielet Jo halki taivahan viskauu! On niinkuin taistoa tulten julmaa Tai valomerten tää myrsky ois, Kun liekin leiskuvin pohja huimaa, Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss'. —
Kuin Noan aikoina taivahalle Sai Luoja kaarensa korkean, Ett'ei hän vast'edes vetten alle Hukuta kansoja kuolemaan, Niin meill' on merkkinä pohjan puolla, Kun valot yölliset välkkyää, Tääll' ett'ei aiota yöhön kuolla, Ett' tahto Luojan ei ole tää.
HÄTÄAPULISTA.
(Talvella 1892).
Kai herrakin antaa apuaan, Siell' uhkavi nälkähätä. — Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan, Se kovin on ikävätä.
Kakskymmentä antoi herra von — Tuo summa nyt kenties riitti! — Kakssataa tuhatta itsell' on. Ja keräysmies se kiitti.